• Marja Karttakiituri

Viisi erilaista kirjaa Afrikasta

Updated: Sep 6

** tekstissä mainoslinkkejä, merkitty *-merkillä **

Victoriajärvi esiintyy monissa Afrikan mantereesta kertovissa kirjoissa.

Viisi erilaista kirjaa Afrikasta

Tässä esittelen viisi keskenään erilaista, omaelämäkerrallista kirjaa Afrikasta. Kaikki kirjoittajat ovat syntyneet Euroopassa, mutta ovat joko asuneet tai muutoin viettäneet pitkiä aikoja Afrikassa.

Aleksandra Fullerin kirja Ei hunningolle tänään – Afrikkalainen lapsuuteni on samaan aikaan raadollinen ja rattoisa.

1. Aleksandra Fuller: Ei hunningolle tänään – Afrikkalainen lapsuuteni


Aleksandra Fullerin Ei hunningolle tänään on monen teeman kirja: se kertoo muun muassa äidin alkoholismista, Rhodesian sisällissodasta ja siitä, miten avoimen rasisteja 1970-luvun valkoiset afrikkalaiset saattoivat olla. 1970-luvun Rhodesia on maailma, missä isä sytyttää 12-vuotiaan tyttärensä tupakan, ja missä kukaan ei halua samaa lautasliinaa, jota koulun ainoa musta oppilas on käyttänyt. Se on maailma, missä perheen viidestä lapsesta vain kaksi selviää aikuiseksi; se on maailma, missä väkivallan uhka on arkipäivää; se on maailma, missä äiti nousee välillä aamiaispöydästä ampuakseen konepistoolilla keittiöön luikerrelleen käärmeen.

Rhodesian sisällissotaa käytiin vuosina 1964–1979 Rhodesian hallinnon, Robert Mugaben johtaman ZANU-PF-puolueen sotilassiiven ja Joshua Nkomon johtaman ZAPU-puolueen vallankumousarmeijan välillä. Rauhanneuvottelujen päätteeksi Rhodesia (mikä oli julistautunut itsenäiseksi jo marraskuussa 1965) palautui hetkeksi brittihallinnon alaisuuteen. 1980 Robert Mugaben ZANU voitti vaalit, ja hänestä tuli maan ensimmäinen pääministeri saamaan aikaan, kun maa sai kansainvälisesti tunnustetun itsenäisyyden nimellä Zimbabwe. Myöhemmin hänestä tuli maan presidentti.

Robert Mugabe kuoli juuri (6.9.2019) 95-vuotiaana oltuaan pois vallasta vasta vähän alle kaksi vuotta. Hän johti Zimbabwea siis noin 37 vuotta. Tuona aikana maa syöksyi ennennäkemättömään talouskaaokseen, eikä tilannetta ole vieläkään saatu korjattua. Maan työttömyysprosentti on 90, ja pääkaupungissa Hararessa saadaan sähköä vain öisin.

Suosikkiotteeni kirjasta: ”Kun laiva kääntyi Hyväntoivonnientä kohti, tuuli oli kääntynyt, ja äiti tunsi siinä Afrikan mausteisen, metsäisen tuoksun. Hän tunsi ihmisten hajun: raa'at sipulit ja suolan, sellaisten ihmisten hajun, jotka eivät pelkää syödä lihaa ja jotka savustavat kalaa rantanuotiolla ja jotka hiertävät maissia jauhoksi ja jotka tekevät työtä ulkosalla. Hän piteli minua ylhäällä, jotta saisin osani tuosta maanläheisestä tuoksusta, ja lämpimän ilmavirran sormet sukivat mustia kiharoitani, ja äidin vaaleanvihreät silmät muuttuivat lasinkirkkaiksi. -Haista tuota, hän kuiskasi, se on kodin haju." [- -] "Minä vedin sisääni keuhkojen täydeltä Afrikan ilmaa ja sain saman tien kuumeen."

Äiti on laulanut ”Hellurei, olen rosvo” jokikisessä baarissa Etelä-Afrikan auringon alla, johon hän vain on jalallaan astunut. ”Hiljennä tuo äitisi”, isä sanoo ja astuu ulos avopakettiautosta koura täynnä passeja ja papereita, ”eikös juu?” Kierrän auton perän ympäri. ”Shhhh! Hei äiti, me ollaan nyt rajalla. Shhh!” Äiti ilmaantuu tihrustavana pressun uumenista. ”On mulla herkkä liipaisin”, hän hoilaa. ”No mahtavaa.”

Ujuttaudun takaisin avopakettiauton etuistuimelle ja sytytän savukkeen. Minua on ammuttu äidin ja hänen laulamisensa takia. Äiti pakotti minut kerran ajamaan naapureiden luo kahdelta aamuyöllä, koska hän halusi laulaa heille ”Hellurei, olen rosvo”, ja naapurin mies veti kiväärin esiin ja ampui meitä. Mies on jugoslaavi.”


Afrikalla on pari erityisominaisuutta, joita en lapsena osaa pitää mitenkään erityisinä (koska minulla ei ole muistikuvaa mistään muusta paikasta). Yksi niistä on tuoksu: kuuma, makea, savuinen, suolainen, terävänpehmeä. Se on kuin mustaa teetä, leikattua tupakkaa, vasta sytytettyä tulta, vanhaa hikeä, nuorta ruohoa. Kun vuosia myöhemmin lähden Afrikan mantereelta ja saavun Lontoon Heathrown kosteaan villasukkaan, minuun tekee suurimman vaikutuksen (sillä hetkellä kun työnnän pääni ulos matkanteon sisälmyksistä) se mitä haistan Englannista; ei suinkaan se mitä näen. Kuinka lattean tyhjä sen haju onkaan: auton pakokaasuja, betonia, katujen märkyyttä.

Toinen Afrikan ominaisuus, jonka opin ymmärtämään vasta lähdettyäni sieltä (ja kuultuani miltä kuulostavat muut, kylmemmät, hiljaisemmat, paremmin eristetyt paikat), on meluisuus. [---] On vain yksi ehdottoman hiljaisuuden hetki. Pimeän yön ja aamunkoiton puolivälissä kaikki eläimet ja aitosirkat ja linnut vaipuvat syvään hiljaisuuteen, ikään kuin yön mustimman hetken syvyys painaisi ne hiljaisiksi.”


Kuki Gallmannin Unelma Afrikasta kertoo yhden naisen onnesta ja epäonnesta Keniassa.

2. Kuki Gallmann: Unelma Afrikasta


Italialaissyntyinen Kuki Gallmann muutti Keniaan miehineen ja poikineen vuonna 1972. He muuttivat 400 neliökilometrin suuruiselle farmille, minkä Gallmann muutti myöhemmin luonnonsuojelualueeksi. Poika ja mies kuolivat muutaman vuoden sisään (toinen liikenneonnettomuudessa, toinen käärmeen myrkkyyn), mutta Gallmann päätti jäädä, ja sai myöhemmin Kenian kansallisuuden.

Myös kirjailijana tunnettu Gallmann ylläpitää Gallmann Memorial Foundation (GMF) -säätiötä, minkä tavoitteena on edistää yhteisöllisyyttä ja paikallisten yhteisöjen hyvinvointia, ihmisten luontosuhdetta ja muun muassa metsien uudelleen istuttamista.


Luonnonsuojelu voi olla vaarallista Keniassa: esimerkiksi Elsa-leijonasta kirjoittanut Joy Adamson murhattiin Keniassa vuonna 1980. Hänen miehensä, villieläinten ja erityisesti leijonien suojelutyöhön omistautunut George Adamson, murhattiin 1989. Lienette kuulleet norsunluukoira Rokasta ja sen isännästä Toni Lahtisesta, jotka auttoivat paljastamaan Tansanian norsunluukauppiaiden rikoksia. Työ kävi kuitenkin liian vaaralliseksi, korruptio asetti kapuloita rattaisiin, eikä tiimi lopulta enää saanut työlupia jatkaakseen toimintaansa. Kuki Gallmannia on ammuttu (kesällä 2017), ja hänen omaisuuttaan on tuhottu. Kaikesta huolimatta hän jatkaa luonnonsuojelutyötään.

Tässä runo Kuki Gallmannin kirjasta Unelma Afrikasta. Se lausuttiin hänelle tämän pojan hautajaisissa. "Kuki, kysyit mitä sinä ja minä teemme täällä:

me olemme syntyneet kesyttömistä miehistä,

menimme naimisiin kesyttömien miesten kanssa,

synnytimme kesyttömiä lapsia.


Kesyttömät miehet, jotka ottivat kiinni kiitävän

auringon ja lauloivat siitä oppien liian myöhään

että he tuottivat sille murhetta

sen matkalla,

eivät lähde lempeästi tuohon hyvään yöhön.”

Ja äiti seisoo niin hiljaa,

hänen vaatteensa näyttävät kivettyneen.

Poikaa muistellen hän seisoo.

Mikään ei valaise hänen kasvojaan:

vain pilvipatsaat kiitävät ruskeanpunaisen savannin yllä.

Hän seisoo siten pitkän pitkän aikaa ja taivas katsoo häntä mietteliäästi

suurella afrikkalaisella silmällään.


Kaksi sinistä lampea lapsen kasvoissa

katsovat kohti sinua, Kuki.

Pojan muiston varassa tyttö elää ja kasvaa.

Käärme liukuu alas kiveltään,

kotka kiitää korkeuksiin,

aurinko nousee ikuisesti."


3. Juha Vakkuri: Afrikan ympäri

Juha Vakkuri matkustaa kirjassaan *Afrikan Ympäri muun muassa Mauritaniassa, Gambiassa, Sierra Leonessa, Ghanassa, Kamerunissa, Namibiassa, Etelä-Afrikassa, Sambiassa, Tansaniassa, Keniassa ja Etiopiassa - siis Afrikan ympäri. Matkaa taitetaan pääsääntöisesti julkisilla liikennevälineillä. Ajomatkat ovat usein täynnä läheltä piti -tilanteita, onhan esimerkiksi ”mutkaisella vuoristotiellä on vaarallista ajaa sataa, raapia, availla sivuikkunaa, juoda ja laulaa hengellisiä lauluja” samanaikaisesti.


Olen aiemminkin kehunut Vakkurin kirjallista lahjakkuutta. Kerronta on elämänmakuista, mukaansatempaavaa ja ajoittain varsin humorististakin.


Tässä minusta kaikista hykerryttävin pala lähes 700-sivuisesta romaanista:

Laukkuni on auton takapenkillä. [Nigerian] Tullimies kumartuu katsomaan sitä avoimesta ikkunasta.

- Mitäs tuossa on? - Ei mitään, sanoo kuljettaja.

- Ei mitään? Tullimies sanoo.

- Ei mitään, kuljettaja toistaa.

Tullimies vetää käden lippaan ja matka jatkuu.


[---] Tulemme kolmatta kertaa samaan liikenneympyrään. Kuljettaja pyytää taas lisäohjeita. Ohjeiden antajat ovat hyvin ystävällisiä. Muutaman metrin päässä on vähemmän ystävällinen tilanne kahden nigerialaisen välillä. Jostain syystä paikallinen taksikuski pysäyttää autonsa liikenneympyrään. Hän nousee autosta ja ryhtyy kinaamaan kiihkeästi torimaman kanssa. Mama selittää jotain suureen ääneen ja työntää kasvonsa kymmenen sentin päähän kuljettajan kasvoista. Kun kuljettaja saa sanotuksi sen mitä hänellä on sanottavana, hän kääntyy ja tönäisee mamaa olkapäällään. Tämä horjahtaa mutta pysyy jaloillaan ja tietysti riemastuu tönäisemisestä. Hän tarttuu kuljettajaa paidasta. Tämä ei tee elettäkään puolustaakseen itseään, vaikka mama ryhtyy mäiskimään hänen päätään auton kattoon ja huutaa vielä muutaman metrin päässä olevia aikamiespoikiaan apuun. Näiden mielestä äiti näyttää pärjäävän ihan hyvin yksinkin, kenties vähän liiankin hyvin, ja lopulta pojat puuttuvat tilanteeseen, mutta ainoastaan irrottaakseen äitinsä kuljettajasta.


Kaikki liikenne on pysähtynyt ja autot soittavat torvea, mutta sillä on vain säestyksellinen vaikutus tässä sirkushuvissa. Kun äidin ote lopulta irtoaa kuljettajan rintamuksesta, kuljettaja suoristaa paitansa, ajaa autonsa kymmenen metrin päähän sivummalle, jotta liikenne pääsee jatkumaan, ja palaa sitten maman luo tappelemaan lisää."



Kirjasta oppii paljon Afrikan maiden historiasta. Harvapa tietää, että nykyaikaiset keskitysleirit eivät olleet saksalaisten, vaan englantilaisten keksintö. Englantilaiset perustivat keskitysleirejä Etelä-Afrikkaan 1800- ja 1900-lukujen taitteessa sulkeakseen niille buurinaisia ja -lapsia. Keskitysleireillä arvioidaan kuolleen jopa yli 27 000 siviiliä, joista reilu 22 000 oli lapsia. Afrikkalaisiakin varten perustettiin keskitysleirejä, joilla kuoli noin 20 000 paikallista.


Pelätty Mau-Mau-liikekin (1952–1960) näyttäytyy kirjan sivuilla aivan uudessa valossa. Suurin osa Mau-Maun surmaamista vastustajista oli toisia kikujuja: se surmasi noin 200 afrikkalaista siviiliä. Englantilaisia maanviljelijöitä surmattiin 32. Brittisotilaita ja brittiarmeijan afrikkalaisia sotilaita surmattiin 200. Brittien veriteot olivat suuruusluokaltaan paljon isompia: Mau-Mau-taistelijoita surmattiin noin 20 000, ja Mau-Maun jäsenyydestä epäiltyjä noin 1000. Keskitysleireille vietiin yhteensä 70 000 kikujua.


Kirjassa kerrotaan afrikkalaisten päämiesten taustoista, mutta myös aivan tavallisten kansalaisten elämäntarinoita. Yksi kiinnostava hahmo on Lorna Gore-Brown, joka meni naimisiin Stewart Gore-Brownin kanssa. Stewart oli alun perin ihastunut Lornan äitiin, mutta viivytteli kosintaan niin, että jäi sivustakatsojaksi. Nuori vaimo ei kuitenkaan viihtynyt Sambiassa, vaan palasi Englantiin. Lorna matkusteli ympäri maailmaa: hän kävi vielä 75-vuotiaana Albaniassa, mikä on tuolloin suljettu maa, jota johti kommunistidiktaattori Hoxha. Saadakseen viisumin, Lornan oli liityttävä kommunistipuolueeseen. Viisumia odotellessaan hän ehti opetella albanian kielen alkeet.


Saatuaan viisumin, Lorna lupasi toimittaa Lontoossa asuvien albanialaispakolaisten kirjeitä Albaniaan. Pahaksi onneksi Lorna jäi kiinni, ja hän joutui vankilaan. Tästä Lorna ei pelästynyt, vaan totesi, että vankila on paras paikka kehittää kielitaitoa.

Toisen kerran Lorna katosi Kreikassa, ja häntä etsittiin viikkotolkulla. Lopulta Lorna löytyi vuoristokylästä kreikkalaisen paimenen kotoa. Syy asumisjärjestelyyn oli se, että paimen oli luvannut opettaa Lorna-rouvan soittamaan tämän torilta löytämää, outoa soitinta.

Karen Blixenin Eurooppalaisena Afrikassa on klassikko.

4. Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa


Karen Blixenin (1885–1962) *Eurooppalaisena Afrikassa on klassikko. Se alkaa kuuluisilla sanoilla: ”Minulla oli Afikassa maatila Ngong-vuoren juurella”. Näillä sanoilla alkaa myös kirjaan perustuva elokuva Minun Afrikkani (Out of Africa). Elokuvan päärooli on iki-ihanalla Meryl Streepillä.


Karenin mies muuten aloitti omat muistelmansa laudeella: ”Minullakin oli maatila Afrikassa Ngong-vuoren juurella”. Mies tartutti Kareniin Amorin taudin eli kupan, mikä sai hänet viettämään pitkiä aikoja vuodepotilaana.


Karen Blixen asui Keniassa 1913–1931. Karenin maatilalla yritettiin viljellä kahvia, mutta huonoin tuloksin. Tänä päivänä maatilan alue on Nairobin esikaupunkialuetta, ja sen nimi on Karen. Karen Blixenin talo on suosittu vierailukohde: siellä käy vuodessa kymmeniä tuhansia turisteja. Karen on yhä Kenian tunnetuin skandinaavi.


Afrikassa ja Arabiassa, missä keskipäivän aurinko voi viedä ihmiseltä hengen, sopii yö parhaiten siksi ajaksi, jolloin valvotaan ja vaelletaan. Tähdet ovat saaneet nimensä näissä maissa, olleet monta vuosisataa ihmisten johtotähtinä ja opastaneet heitä pitkinä jonoina aavikonhiekan ja meren poikki, toisia itään ja toisia pohjoiseen ja etelään. Autot kulkevat erityisen hyvin yöllä, ja tähtien valossa on hauskaa ajaa; jos aiotaan ystävien luo sisämaahan, valitaan seuraava täysikuu lähtöajaksi. Metsästysretki aloitetaan yläkuun aikana, jotta edessä olisi kuutamoisten öiden pitkä sarja.


Kun troopillisissa maissa kauan asunut eurooppalainen käy kotimaassaan, näyttää hänestä perin kummalliselta, että sikäläisten ihmisten aistimukset niin vähän piittaavat kuun liikkeistä. Uusikuu oli lähtömerkkinä Khadidjan kamelinajajilla; karavaanien piti jälleen aloittaa matkansa, kun se näyttäytyi taivaalla. Katse suunnattuna sitä kohti hän oli niitä filosofeja, jotka luovat kuunvalosta maailmanjärjestelmiä. Varmaankin hän oli katsellut sitä kauan valitakseen sen tarkoitetun voittonsa merkiksi.


Minulla oli itselläni mainetta alkuasukasten kesken, koska olin muutamia kertoja ensimmäisenä saanut näkyviini yläkuun, joka näytti kapealta hopeakaarelta auringonlaskun keskelläm ja varsinkin sentähden, että olin parina kolmena vuotena perätysten ollut ensimmäinen huomaamaan sen kuun, jolloin alkaa ramadan, muhamettilaisten pyhä kuukausi.


Uudisasukkaat kääntävät katseensa hitaasti ympäri pitkin koko näköpiiriä. Ensin itään, sillä jos sade tulee, niin se tulee idästä, ja siellä näkyy kirkas Spica-tähti Neitsyessä. Sitten etelään tervehtiäkseen Etelän Ristiä, suuren maailman portinvartijaa, maailmanympäripurjehtijain lemmittyä, ja ylempänä, linnunradan loistavan vyön alla, Alphaa ja Betaa Kentaurissa. Lounaan puolella säteilevät Sirius, avaruudessa suuri, ja mietteliäs Canopus ja lännessä, Ngongin kukkuloiden epämääräisen ääripiirteen yllä, vuoren nyt näyttäessä melkein tasoittuneen, loistava timanttirivi; Rigel, Beteigeuse ja Bellatrix. Viimeiseksi uudisasukas tähystää pohjolaan, ja tapaa sillä taholla itse Otavan, joka karhumaisena näkyy avaruuden perspektiivin takia nyt tyynesti seisovan päällään. Se tuntuu pohjoismaiselta kontioleikiltä, joka on omansa ilahduttamaan pohjoisesta tulleiden siirtolaisten sydämiä.”


Akseli Gallen-Kallelan Afrikka-kirja on ehtaa aikalaiskuvausta.

5. Akseli Gallen-Kallela: Afrikka-kirja


Taidemaalari Akseli Gallen-Kallela asui ja matkusteli Afrikassa vuosina 1909-1911. Koko perhe oli mukana tällä pitkällä matkalla. Silloisista seikkailuista kertova Afrikka-kirja julkaistiin postuumisti vuonna 1931.


Gallen-Kallelan kirjan sivuilla kuvataan kaunistelemattomasti ja analyyttisesti paikallista elämänmenoa Nairobissa ja muualla Keniassa. Gallen-Kallela ei esimerkiksi epäröi kritisoida lähestyssaarnaajien vaikutuksia, eikä muiden eurooppalaisten tapaa kohdella palvelijoitaan.


Afrikan-vuosiin mahtui puhvelin ja "jalopeuran" metsästämistä, luomisvimmaa, sairauksia ja unohtumattomia tapaamisia, mutta myös koti-ikävää:

Tällaisia mietiskelin viime aikoina Afrikassa ja muistelin, kuinka usein minua oli vasten silmiä naurettu hulluksi puhuessani itseäni vanhemmille Suomen miehille siitä, että Suomi tulee ja sen täytyy kerran tuööa itsenäiseksi ja päästä kehittymään sellaiseen kypsyyteen kuin sille on mahdollista. En tiedä, miksi nämä ajatukset päivä päivältä yhä enemmän alkoivat kahlita mieltäni, joka näinä Afrikan aikoina ei ollut paljoakaan askarrellut poliittisissa kysymyksissä eikä kaikessa surkeudessa, mitä kotimaassa tapahtui. Olin elänyt suloisen kauden elämästäni huolettomassa mielentilassa. Olin usein ollut vähällä tuntea autuuden esimakua, mikä tunne kuitenkiin eteläisten tähtien syttyessä taivaalle aina särkyi. Mieli kaipasi tuttuja pohjoisen taivaan tähtiryhmiä. Kun katseeni painui tummaan maakamaraan, tiesin; suoraan läpi maapallon sen vastakkaisella puolella sijaitsee pieni, onneton ja ikuisesti rakas maa, jota sydämeni ei voi lakata kaipaamasta.”


Afrikka-kirjan voit kuunnella ilmaisena äänikirjana Yle Areenassa.