• Marja Karttakiituri

Tansanian päiväkirja / tammikuu

Kampus, asuntola 3.

Löysin seitsemän vuotta vanhan päiväkirjani Tansanian ajoilta! Opiskelin tuolloin Dar es Salaamin yliopistossa. Kas tässä parhaat palat. Jotta postauksesta ei tule liian pitkä, jaoin parhaat palat viiteen osaan. Tässä ensimmäinen!



2.1.2012


”Nyt olisi lentoliput, vakuutus ja rokotukset kunnossa, mutta mikään muu ei. Tasan kahden viikon kuluttua lähden ummikkona täysin tyhjän päälle. Missä tulen asumaan tai edes viettämään ensimmäisen yön? Minne suuntaan lentokentältä? Koska lukukausi alkaa ja miten tulen lähestulkoon kielitaidottomana läpäisemään ensimmäistäkään kurssia?”


11.1.2012

Lähtövalmisteluja


”Valitettavasti viimeinen viikko kotona on jakaantunut aika tasaisesti sängyn ja vessan kesken. Ensin iski vatsatauti, jonka aikana muistin aloittaa malarianestolääkityksen. Se oli viimeinen niitti. Tavallisien vatsatautioireiden lisäksi, erittäin mieltä ylentäviä nekin, koin ahdistuneisuutta ja erinäisiä pelkotiloja muun muassa suhteessani vedenkeittimeeni. Lääkäri suositti kuitenkin Lariamin jatkamista, sillä se on halvin ja kuitenkin helpoin. Malarone on päivittäin otettava, sivuvaikutuksiltaan lievä mutta kallis- 12 päivää maksaa saman veraan kuin kaksi kuukautta Lariamia. Doksisykliini tai mikä hiivatti ikinä onkaan on kallis, mielenkiintoinen sivuvaikutuksiltaan (krooninen ripuli ja aurinkoherkkyys) ja päivittäin otettava. Kumpaakaan ei voi kuukautta pitempään napsia. Jäljelle jää vain once-a-week-Lariam, ja toivo vatsakivun ja psyykkisten oireiden heikkenemisestä kuurin jatkuessa.


Gambiassa työskennellessäni vedin jotain Lariamin amerikkailaista halpisvastinetta. En maksanut sitä siltikään itse, vaan sain sen jenkkiläiseltä hyväntekeväisyysjärjestöltä. Vaikken edes työskennellyt heillä, vaan matkamuistomyymälässä sisäänostajana ja ulosmyyjänä. [---]


Koko matkakuumeen tunneskaala on käyty lävitse, ja Luojan kiitos jäljellä on enää perhosia vatsassa. Tähän mennessä vaihto-opiskeluprosessi on ollut lähinnä hermoja koetteleva. Nyt olen sikäli hyvällä tuulella, etten jaksa valittaa siitä enempiä. Ja sikäli pahalla, etten ole syönyt mitään pitkään aikaan ja tärisen yhä alikuntoisuuttani. Ehkä siis urputankin. Valtava polte on kuitenkin poissa, ja nautin täysin siemauksin kivuttomasta arjestani ja uusista, positiivisista käänteistä matkan suhteen.


Hakuprosessin ensimmäiseen osaan (Suomen päässä) valmistauduin huolella. Menin palauttamaan papereita paria päivää ennen määräaikaa- kuullakseni, että papereista puuttui noin puolet. Olin tulostanut ohjeet netistä, mutta paperi oli loppunut kesken tulostuksen, joten jäi pari aanelollista ohjeita saamatta. Arvatkaa tuliko kiire hankkia suosituksia, passikuvia ja virallisia suoritusotteita- kaikki oman työn ohessa ja virastojen ja vastuuhenkilöitten ah-niin-tiheitten vastaanottoaikojen puitteissa!


Yllätyksekseni muutamia kuukausia myöhemmin havaitsin jonkun epämääräisen viestin sähköpostissani. Olin jo lakannut odottamasta myöntävää vastausta, koska se oli luvattu tammikuun alkuun viime vuonna ja aikaa oli jo kulunut. Tsekkasin mysteerisen viestin havaitakseni, että se oli viimeinen muistutus ottaa tarjottu vaihto-opiskelupaikka vastaan. Hyväksymisilmoitukseni oli tullut jo aikaa sitten, mutta koska se oli englanninkielinen ja peräisin minulle tuntemattomasta osoitteesta, olin ilman muuta sen luokitellut roskapostiksi sitä edes avaamatta. Soitin vaihtokoordinaattorille, sain kuulla kaiken olevan totta ja minulla olevan enää 2 tuntia aikaa ottaa paikka vastaan, muuten se olisi mennyttä. Sattumalta olin avannut sähköpostini juuri yhdennellätoista hetkellä.


Vaihtoonhakupaperipaketti osa 2 oli huomattavasti helpompi toteuttaa, mutta yhtä jouduin hakemaan Kangasalta asti. Löysin sen sieltä, kävin kirjastossa kopioimassa ja laitoin ykköspostimerkillä Helsinkiin. Tuntia ennen paketti kakkosen deadlinea sain viestin Helsingistä, että kirje on perillä ja paketti valmis ja hyväksytty.

Maaliskuun jälkeen en voinut kuin odottaa. Huhti-, touko-, kesä-, heinä-, elokuu... Elokuussakaan Darista ei ollut kuulunut mitään. Joku sinne lähti kuitenkin vaihtoon – ilman stipendiä tai varmuutta opiskelupaikasta. Me muut odotimme, minä ainakin epätoivoisena. Hankin toisen työn saadakseni rahaa. Tai kolmannen. Tämä johti siihen, että jouluun asti huhkin muutaman vapaapäivän voimin, tehden jopa 13-tuntisia työpäiviä. Saatoin olla kolmessakin työpaikassa päivän aikana ja silti yritin hoitaa opiskelujani, viimeisiä jäljellä olevia sosiaali- ja kulttuuriantropologian kursseja.


Onnistuin jotenkin, mutta koko syksy oli työn määrän ja kasvavan epävarmuuden takia henkisesti erittäin rankkaa aikaa. Sairastelin jonkin verran ja olin hyvin uupunut. En päässyt mihinkään lähtöorientaatiotilaisuuteen töiden takia. Milloin en istunut tavaratalon kassalla, kuljin ympäri pääkaupunkiseutua tehden markkinatutkimusta ja julkisissa luin tentteihin. Kotona tein puhtaaksikirjoituksia ja kuvituksia. Yksi kirjakin kerkesi tulemaan painosta kaikesta huolimatta, ja markkinatutkimukset lopetin vuoden loppuun. Tavaratalon työpaikka odottaa minua palatessani Afrikasta.


Vuoden loppupuolella tuli [lopullinen] hyväksymiskirje Tansaniasta – tai joku yliopiston professoreista haki sen sieltä "ohikulkumatkalla". Ensin olin iloinen, sitten vihainen kaikista ilmaantuneista maksuista, sitten peloissani, jopa surullinen. Kaduin päätöstäni lähteä Afrikkaan. Pelkäsin koti-ikävää, rahojen loppumista, epäonnistumista esimerkiksi opintopisteiden tavoittamisessa ja vähäistä kielitaitoani. En ehtinyt swahilin kursseille, opiskelin sitä itsenäisesti kahvitauoilla vanhasat oppikirjasta. Enemmän huolettaa englantini, joka_ei _ole_edes_hyvää. Ihmiset luulevat minun vain vähättelevän kielitaitoani, mutta se ei oikeasti ole hääppöinen. Olen matkustellut paljon yksin, mutta hyvin yksinkertaisella englannilla, muista kielistä apua hakien ja käsimerkein... Akateemisesta en mitenkään selviä... Mutta se ei ole tämän hetken ongelma.

Nyt, kun kaikki on kunnossa, rokotukset, lentoliput, kaikki ja minulla on jopa rahaa (!!!!!), olen iloisen jännittynyt. Kaikki pelot ovat ainakin hetkeksi väistyneet, ja odotan innolla lähtöä viiden päivän päästä.”



Tansaniassa on niin moderneja kerrostaloja kuin savimajoja.


21.1.2012

Ensimmäinen päivitys Afrikasta


”Aletaan alusta. Maanantaina aamulla saavuin Helsinki-Vantaan lentokentälle – vain huomatakseni, ettei vatsatauti hellittänyt otettaan. Annoin ylen puolenkymmentä kertaa ennen lähtöä. Pelkäsin jo lennoista tulevan katastrofin – yli 20 tuntia vessassa juoksemista. Onneksi lääkkeet ja vedentankkaus auttoivat.


Tukholman Arlanda on valtava kenttä. Kävelin varmaan kilometritolkulla siihen terminaaliin, josta kone Qatariin lähti. Selvisin ruotsilla aina siihen asti, kun minua kuulutettiin lähtöportille. Olin sössinyt jotain Helsingin itsepalvelulähtöselvityksessä, jotain matkatavaroihin liittyvää. Jono seisoi aikansa enkä tiennyt mistä oli kyse, mutta sitten kaikki näytti selvinneen ja matka saattoi jatkua. En ole aiemmin tiennyt mitä luksus on ennen kuin pääsin Qatar Airlinesin koneeseen! Ennen ateriaa tarjotut kosteuspyyhkeet oli lämmitetty, vessassa oli käsirasvaa ja hajuvettä, ateriaan kuului alku-, pää- ja jälkiruoka... Edessä olevan istuimen selkämyksessä oli oma viihdekeskus, jolla saattoi katsella elokuvia, pelata Trivial Pursuitia ja opiskella arabiaa, muun muassa.



Jos kone oli hieno, Dohan lentokenttä oli paljon alkeellisempi. Lentokenttäbussista noustiin eri terminaaleihin sitä mukaa, minkä värisen kuoren oli lentolipulleen saanut Tukholmassa. Uuden turvatarkastuksen jälkeen minulla oli jo kiire Afrikan koneeseen, mutta valotaulujen kaikki tekstit olivat arabiaksi. Ihmeen kaupalla löysin oikean lähtöportin ennen aamuyhtä ja kone lähti Keniaan. Joka istuimella oli pussukka, jossa oli silmälaput, sukat, korvatulpat ja minihammasharja ja -tahna. Yöllä tarjottiin kyllä ruokaa, mutta olin liian väsynyt syömään. Aamiaisen henkilökunta valitettavasti unohti tarjoilla minulle, joten olin jo Keniassa nälkäinen ja janoinen. Nairobiin laskeutuessa aurinko nousi ja maisema oli kuin torimaalauksesta – taivas liekehti oranssia ja punaista, jota vasten lentokentän palmut piirtyivät mustina.


Keniaan jäävät potkaistiin ulos ja matka jatkui Tansaniaan. Kuumuus ja kosteus kietoivat välittömästi nihkeään syleilyynsä. Viisumin hankinnassa meni oma aikansa, ensin tuo viidenkymmenen dollarin turistiviisumi ja myöhemmin pitää hankkia viidensadanviidenkymmenen dollarin opiskeluoleskelulupa. Kukaan ei ollut minua vastassa, vaikka oli ollut puhetta. Aikani odoteltua kuumuuteen, väsymykseen ja nälkään puolikuolleena antauduin kiskuritaksin kyytiin. Kummallista kyllä, löysin kampuksella Links Officeen ja sain saattajan asunnolle. Avaimen etsimiseen meni tietysti oma aikansa.


Olin raahannut 22- ja 8-kilosta laukkua ylämäkeen kinttupolkua ja sitten vielä kolmanteen kerrokseen, yhä pitkähihaisessa ja välihousuissa. Selvisin vielä kioskille asti hakemaan ruokaa, mutta kun kukaan ei ymmärtänyt mitä sanoin enkä itse meinannut saada selvää paikallisten tavasta lausua englantia, purskahdin itkuun ja olin valmis lähtemään heti takaisin kotiin. Hetken levättyä päätin kuitenkin jatkaa leikkiä, ja löysin kaksi muuta suomalaista alakerroksesta. Heidän avullaan pääsin ostoskeskukseen (daladalalla; pakettiautolla johon on ahtautunut vähintään 35 henkilöä) ostamaan kaikkea tarvittavaa, sillä valmiina olivat vain huonekalut. Vessapaperia, ämpäreitä, kahvikupin, lakanat, ruokaa, siivousrättejä ja nettitikun sekä SIM-kortin. Myöhemmin kävi tosin ilmi, että kummassakaan ei ollut saldoa. Nettitikun ”viikon ilmainen käyttöaika” osoittautui kymmenen minuutin pituiseksi. Siksi vasta eilen pääsin nettiin sähköposteja lukemaan ja kuivaharjoittelemaan blogikirjoittelua.


Illalla menimme vielä Mwengen torille ostamaan tyynyä ja vedenkeitintä. Ruoka on samanlaista niin kampuksen ravintoloissa kuin muuallakin – riisiä ja papuja. Liha ei vaikuta syömäkelpoiselta, kala on onneksi maistuvaa. Istuimme vielä iltaa taloa kiertävien hajonneiden rappusten tasanteella. Kaskaat soittivat ja yötuuli vilvoitti. Aloin uskoa, että tästä vielä tulee jotain. Ainakin kun oppii swahilia, sitä on pakko täällä osata. Kämppikseni onneksi opettaa mielellään, eikä harmistu puutteellisista englannintaidoistani.


Seuraavana päivänä, keskiviikkona, yritimme hoitaa asioita. Yhden laskun maksu voi kestää ikuisuuksia. Esimerkiksi käy ilmi, että lasku on maksettava dollareissa, ja käteisellä, joita on mentävä vaihtamaan toiseen pankkiin, käteisellä. Automaateista ei kuitenkaan tule kuin 400 000 shillinkiä kerralla, ja mitä luultavammin automaatit eivät toimi, joten on mentävä taas daladalalla ostoskeskukseen ja palattava maksamaan seuraavana päivänä. Ensin kirjoitetaan maksutoimeksianto kuitteineen sinipaperin avulla ja sitten jonotetaan tiskille.


Opiskelijakortit saimme yllättävän nopeasti – vain huomataksemme, että vanhenemispäivä oli merkitty viime vuodelle. Kun menimme valittamaan asiasta, kävi ilmi, että minun opiskelijanumeroani ei ollut olemassakaan ja kaverini oli samalla numerolla yhden tai kahden kanssa. Minun numeroni oli kuitenkin oikea, kävi ilmi seuraavana päivänä. Asiaa ei ole silti vieläkään saatu korjattua... Illalla menimme taas Mwengeen ostoksille ja olimme siellä kauan pimeän tulon jälkeenkin.



Tinkaaminen kuuluu asiaan.

Torstaikin meni asioita hoidellessa. Kävimme eri toimistoissa, sillä opiskelijan pitää juosta samojen papereiden kanssa paikasta toiseen, ottaa tuolla kopio ja tuolla toinen, odottaa virkailijoiden ruokailujen tai juoruamisten loppumista ja kuulla lopulta, ettei asiaa voi hoitaa tänään. Illalla menimme daladalalla ja riksalla Oyster Bayhin. Elämäni ensimmäinen riksakyyti loi ikimuistoinen. Jätkä veti 45 asteen kulmassa puoliksi jalkakäytävällä ja puikkelehti hengenvaarallisesti isojen autojen seassa. Oyster Bayssa testasin joogaa ja ihanaa, ihanaa thairavintolaa, jossa sai ruotsinkielistä palvelua. Paluumatka tapahtui pimeän aikaan, mutta meillä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kävellä maantien reunaa lähimmälle pysäkille, vaikka paikalliset siitä varoittivatkin [Coco Beach – nykyään sille ei ole asiaa edes päiväaikaan ja tien laitaan pysähtyneessä autossa].


Perjantai oli orientaatiopäivä. Nyt meillä on jotain hajua jostain, mutta saamamme lukujärjestykset tulevat kuulemma vielä muuttumaan eikä opiskelu ilmeisesti alakaan maanantaina... Saapa nähdä. Tutustuin kuitenkin moneen muuhun vaihto-oppilaaseen, ja istuimme iltaa tähtitaivaan alla poikien asuntolan kattoterassilla. Meitä oli Norjasta, Uudesta-Seelannista, Sveitsistä, USA:sta, Etelä-Koreasta ja Suomesta, ainakin. Kämppikselläni oli malaria, mutta se näytti parantuneen yhdessä yössä, sillä tänään hän oli jo pirteä. Itse olen jättänyt malarialääkkeet pois, aloitan ne vasta sadekauden alkaessa. Otan vain vähän giniä iltaisin...


Tänään heräsin vasta kun huvitti, ja minua sattui huvittamaan vartin yli yksitoista. Kannoin vettä vessaan, suihkua varten (vihdoin:) ja siivoukseen. Pesin lattian, parvekkeen ja pöydät. Nyt täällä on vähän inhimillisempää. Lounas on sovittu noin tunnin päähän etiopialaiseen.


Tämä kampusalue on ihana! Koska se sijaitsee rinteellä, varsinkin ylhäällä olevien asuntoloiden luona tuulee aina. Se helpottaa oloa. Koko alue on vehreä ja viihtyisä. Puut ovat kukassa, apinoita juoksee siellä täällä, samoin gekkoja. Tähän alkeellisuuteen tottuu pian. Minulla on vain yksi kuppi, yksi haarukka, yksi lusikka ja yksi vati. Gambiasta ostettu huivi palvelee peittona, mekkona, hartiahuivina ja hameena. Samalla saippualla pesen itseni, astiani, vaatteeni ja lattiat. Vessoissa ei ole lukkoja, ei aina edes ovia. Ja jos jossakin on ovi, ei välttämättä ovenkahvaa. Vähällä sitä tulee toimeen, eikä edes tee tiukkaa. Tämä on jo koti, enkä enää kadu päätöstäni lähteä tänne. Kielitaito paranee huimasti, jo ensi kuussa on luvassa jännittävä retki Sansibarille ja raha riittää hyvin alhaisen hintatason vuoksi (esimerkiksi lounas 0,50€ ja daladalamatka 0,15€). Jos jokin ei toimikaan tai tapahdukaan tänään, se toimii huomenna – tai ensi viikolla. Kaikki kai aina menee kuten pitää, vaikkei kuten pitäisi.”



24.1.2012

Kahdeksan neliön lukaali


8 neliön lukaali on jaettava kämppiksen kanssa.

”Asun siis tansanialaisen tytön kanssa yhden hengen huoneessa. Ahtaassa asumisessa on se hyvä puoli, että kaikki on kirjaimellisesti käden ulottuvilla. Ovi ei aukea kuin noin 30 centtiä, koska toinen sänky on tiellä. Tämä hieman vaikeuttaa veden sisään kantoa. Vettä ei tule, mutta onneksi lavuaari vetää likaveden. Sähköä on ollut joka päivä, mutta koska pistorasiat ovat täällä erilaisia ja mukaan ottamaani adapteriin käy vain osa töpseleistäni, töpseli runnotaan seiniin väkivalloin. Kuulakärkikynän hylsy tungetaan kolmanteen reikään ja sitten jäljellejääviin ahdetaan johto kiinni. Huoneessa on vain yksi lamppu työpöydän päällä. Parvekkeella kuivuvat pyykit. Näkymä antaa sisäpihalle. Pesin eilen pimeässä pari paitaa, täytyy kohta lähteä nujuuttamaan loput pyykit. Täällä tuulee koko ajan, ja se on ihanaa. Kun vähänkin laskeutuu rinnettä alas, on tukahduttavan kuuma auringon ja lämmenneen maan välissä.



Sopu antaa sijaa.

Muurahaiset ovat iskeneet huoneeseen. Hankin kylmälaukun, jossa pitää keksejä ja leipää ynnä muuta, mutta hedelmät ovat pöydällä. Vaikka vien kaiken biojätteen suljetussa pussissa ulos huoneesta, kaiken maailman ötökkää kipittää ympäriinsä. Viime yö oli oikein eläimellinen. Ennen auringonlaskua yli kymmenen apinaa kokoontui pihalle, ja vauvat kupeissa roikkuen ne tappelivat ja pomppivat ympäriinsä. Kun apinat olivat menneet, alkoi kaskaiden konsertti johon ennen pitkää liittyi muutama kiimainen sammakko. Kurnutus yltyi vallan raivopäiseksi ja kesti tunnista toiseen. Kävin jo etsimässä, olisiko sammakko eksynyt sisälle asti, mutta tulin siihen lopputulokseen että sillä pavarotilla oli vain kaikupohjaa tarpeeksi pitää ihmiset hereillä ulkoakin käsin. Eihän täällä kukaan muukaan mitään yörauhaa tunne, ihmiset pajattavat keskenään ja laulavat suihkussa yöt läpeensä. Aamulla ensimmäiset heräävät luennoille ja alkavat melskata ennen seitsemää.


Itsekin pitäisi valmistautua huomiseen. Politiikkaluennolle on luettava valtava nippu papereita. Pyykkiä pesen kohta, sitten syön nuudeleita, kahdeksan aikaan lähdetään Mlimaniin – tänään pääsee katselemaan leffoja hieman halvemmin kuin muulloin. Leffa alkaa kyllä vasta kymmeneltä ja päättyy keskiyön aikoihin, mutta tulihan viime yönä nukuttua yli 10 tuntia. Jos ei muuta keksi, niin aina voi nukahtaa. Päivä kerrallaan se on mentävä, ja epätoivon hetkinäkin etsittävä lyhyemmän aikavälin tavoitteita kuin kotiinlähtö. Torstaina esimerkiksi päästään äänestämään, viikonloppuna rannalle ja kahden viikon kuluttua Sansibarille! Koti-ikävä on täysin luonnollista, ja onneksi vielä tähän asti ohimeneviä hetkiä. Kaikki vieras muuttuu pikkuhiljaa tutuksi. Eilen ostoskeskuksessa en ollut uskoa silmiäni, kun vessa veti. Vedettömyyteen on jo tottunut. Pole pole, hitaammin. Millään ei ole kiire – tämä on hyvää kasvun aikaa kärsimättömyyteni ja kiivaan temperamenttini kanssa.”


29.1.2012

Vaikken kanssasi tanssimaan oppinut...


”Äänestämään yritettiin jo torstaina, mutta koska eksyimme niin pahasti Postassa, emme ehtineet. Samana iltana oli tarkoitus lähteä USA:n suurlähetystönkin juhliin, mutta sinnekään emme ehtineet. Melkein joka päivä tulee eksyttyä ja käveltyä parhaimmillaan kolme tuntia kuumuudessa harhaillen, joten iltaisin ei välttämättä jaksa enää mitään. Koska perjantainkin luento peruuntui, pääsimme sitten silloin antamaan äänemme ja täyttämään kansalaisvelvollisuutemme näin Afrikasta käsin. Suomen suurlähetystössä sai ihanaa suomalaista kahvia... Ja läheisessä ravintolassa meitä passattiin peräti viiden ihmisen voimin.


Yhtälaista kunnioitusta ei saanut kempparissa, missä koko henkilökunta tanssi pitkin ahtaita käytäviä radion tahtiin. Minutkin pakotettiin antamaan näyte surkeista tanssitaidoistani, ja se oli kaikkien mielestä niin hauskaa, että piti ottaa seinästä tukea kun nauratti niin. En ikinä toivu tästä, tanssi-itsetuntoni on nyt ihan nolla:). Kun halusin kysyä kämppikseltäni, mikä liikkeissäni on vikana, hänkin meinasi tukehtua nauruun. Tosin vielä enemmän hän nauroi, kun kerroin että kuuma on suomeksi ”kuuma”. Swahiliksi se tarkoittaa vittua. Suomalaiset ovat herättäneet hieman pahennusta Itä-Afrikassa... Kämppikseni on nyt toipunut malariastaan ja innokas opettamaan swahilia minulle. Vaikka swahilin kurssia ei taideta järjestääkään (tällä hetkellä suhtaudun skeptisesti siihen, aiotaanko mitään kurssia järjestää politiikan lisäksi), opin joka päivä lisää käyttäessäni sitä.


[---] Paljonkaan yörauhaa täällä ei saa. Kaskaat sirittivät äsken iltakävelyllä niin kovasti, että korviin sattui. Sisälle asti se meteli on vain miellyttävää, mutta muutamana iltana mielipuoli sammakko on kurnuttanut niin kovasti, että olen jo käynyt etsimässä sitä käytävästä. Naapurit metelöivät halutessaan yöt läpeensä, Lady Gaga soi aamukolmeen ja polotus loppuu hieman myöhempään alkaakseen taas kuuden jälkeen. Yksi naapureista on kyllä hyvä laulaja, mutta hän vetää aarioita esteittä kahdenkin aikaan aamuyöstä suihkutellessaan. Joku häntä kävi kerran kieltämässä, mutta hän vain sanoi sori ja jatkoi samalla lailla...


Hauis on kasvanut huimasti paitsi vedenkannossa, niin myös hengen hädässä riksan tai daladalan kyydissä roikkuessa. Me olemme niin pihejä, että yleensä ahtaudumme yhteen riksaan sylikkäin. Kerran istuin kuskin vieressä etupenkillä, kun meitä oli taas kuusi. Moporiksa ajoi 45:n asteen kulmassa ja minä roikuin kyydissä käsivoimin osin ulkona.


Tänään oli rauhallinen päivä, valmisteltiin vain ruokaa. Lähdimme puolenpäivän jälkeen supermarkettiin ostamaan herkkuja. Hedelmäosasto on mahtava, kaikki on kypsää ja hyvää. Vaakaa hoitaa erityinen punnitsija. Ostimme kaikenlaisia kasviksia, kuskusia, oliiveja, kookosmaitoa ja karkkia... Teimme rauhassa herkkuillallisen ja nyt vain sulatellaan aikaansaannoksiamme. Siinä tämä päivä menikin. Ehkä voisin parit alushousut pyykätä, siinä kaikki.”



*** teksti saattaa sisältää mainoksia ***