• Marja Karttakiituri

Tansanian päiväkirja / helmikuu 2012

Päiväkirjamerkintöjä vaihto-opiskeluajalta, nyt vuorossa helmikuu 2012. Näytän tehneeni paljon muutakin kuin opiskelleen, esimerkiksi käyneeni Sansibarilla.


Pesuvedestä on alituinen pula yliopistokampuksellakin. Hanasta sitä ei ole tullut vuosikausiin.

1.2.2012 Ensimmäinen vesikriisi


”Täällä on nyt lievä vesikriisi. Ensimmäistä kertaa ulkona olevat vesitankitkin ovat tyhjinä! Ympäröivistä maakunnista on vesi loppunut kokonaan, joten ihmiset tulivat eilen aamuvarhaisesta satoine vesiämpäreineen ja tottahan meiltä loppui vesi ennen iltaa. Onneksi pimeän tultua säiliöauto kurvasi pihaan ja saimme haettua neljä ämpäriä varastoon. Se ei ole tarpeeksi kuitenkaan, sillä vessan vetämiseen menee yksi ämpäri ja kukaan muukaan sitä ei tee. Näin ollen vessat ovat taas aivan surkessa kunnossa. Joka kerroksessa vaikuttaa siltä, että ainoat jotka kantavat vettä vessaan vetääkseen sen edes joskus ovat me ulkomaalaiset. Kävelin juuri kampukselta kämpille pissalle, sillä sielläkään ei ole vettä ja ne vessat ovat_aivan_luoksepääsemättömät, vaikka yleensä reikä-lattiassa-meininki toimii paremmin. Nyt vessapaperi-ulostelillua oli miltei ulos asti.


Tankkeja täytetään tällä hetkellä, mutta joka tankilla on valtava jono edelleen. En usko, että saan tänään enää vettä. Toivon kyllä. Taidan lähteä luentojen jälkeen ostoskeskukseen iltapisulle ja viettämään vähän aikaa hajuttomassa leffateatterissa. Tänään menin pontevana aamukasin luennolle. Opettaja tuli paikalle, mutta opettamaan eri kurssia kuin piti. Hän alotti swahilin jatkokurssin, joka nyt tulee peruuntumaan, sillä sinne ei olisi kuin kaksi opiskelijaa. Me muut olemme aloittelijoita.


Aloituskurssin opettaja haettiin viimein paikalle, ja tultuaan hän lupasi aloittaa kurssin sitten vasta huomenna. Hän kuitenkin kertoi, mikä kirja kurssiin kuuluu. Tätä kirjaa ei valitettavasti saa kirjakaupasta eikä kirjastosta (sieltä nyt ei saa mitään muutakaan), joten menimme kopioimaan koko kirjan per lärvi. Kaikki kirjathan täällä pääsääntöisesti kopioidaan. Ei ole rahaa ostaa, ei paikkaa mistä ostaa, ja kirjasto tykkää kirjoistaan liikaa lainatakseen niitä. Swahilin kirjan kopiointi maksaa reilu kuusi euroa ja euro sidontaan. Kopioija käski hakea kirjan kahdelta. Meillä on silloin luento (ehkä...), joten kerroimme aikeistamme tulla myöhemmin. Yritin kysyä, koska firma suljetaan. ”Illalla.” ”Niin, mutta mihin aikaan?” ”Illalla, etkö ymmärrä?!” Ei, en ymmärrä. Neljältä, seitsemältä, kymmeneltä? Ilmeisesti silloin, kun huvittaa.


Eilinen kirjallisuudenopettaja edellyttää valtavan kirjapinon lukemista, joten menin kirjastoon niitä etsimään, vaikka olin kuullut eilisiä kauhukertomuksia. Eilen Linda oli juossut kerroksesta toiseen etsimässä kirjoja. Ensinnä hänen sisääntulonsa estettiin – laukut on jätettävä narikkan, josta henkilökunta ei lupaa olla vastuussa. Kuten melkein kaikissa isoissa kaupoissa, laukku annetaan vahdittuun lokerikkoon ja sitä vastaan saadaan lappu. Kirjastossa ei saa etsiä kirjaa omin päin, vaan se on etsittävä tietokoneelta, jotka yleensä eivät toimi. Kun Linda oli juossut aikansa henkilön luota henkilön luo, hän vahingossa löysi oman opuksensa. Mitään aakkosjärjestystä tai muuta logiikkaa kirjastossa ei tunnu olevan, joten se oli melkoinen ihme. Kirjaa ei kuitenkaan saa lainata kotiin. Linda pyysi saada lukea kirjaa salissa, mutta kirjasto oli kuulemma menossa kiinni. Ainoa vaihtoehto oli kopioida kirja, mutta kopiointitoimistokin oli jo kiinni...


Tänään menin vain ihmettelemään paikkaa. Toivon löytäväni osan kirjoista e-kirjoina. Kirjasto oli kamala, pölyinen ja sokkeloinen paikka, jossa henkilökunta vaikuttaa tosi vihaiselta. En haluaisi toiste mennä. Kirjoja saa kysyä virkailijoilta, jos tietää mystisen numeron, jonka perusteella ne on sijoiteltu. Numeron saa vain tietokoneelta, joka ei toimi ja hakuohjelma on viallinen. Vedin nuudelit lounaaksi vessareissulla. Kohta menen tappamaan aikaa politiikkaluennolle, vaikka aion sen jättää, jos mahdollista. Sitten on ehkä sosiologiaa, jos eilen oharit tehnyt opettaja vaikka vaivautuisi paikalle. Eilen uuden luennon ajankohdasta tappelu hänen toimistollaan kesti ainakin puoli tuntia. Vielä sen jälkeen olisi luvassa historiaa. Tänäänhän olisi sitten yhtä paljon luentoja kuin menneen puolentoista viikon aikana yhteensä!


Kampusaluetta - se on vihreä ja viihtyisä.


ILLALLA Politiikan lisäksi sosiologian opettaja tuli paikalle, mutta luentojen aikataulu tulee kuulemma muuttumaan monta kertaa. Lukujärjestys siis muuttuu keskimääräisesti kaksi, kolme kertaa päivässä. Historian maikkaa ei kuulunut, joten tulin kotiin ja olin kiljua riemusta, sillä täällä on vettä! Pesin pyykit ja itseni. Mahtava olo kurjan päivän jälkeen.


Täällä tavataan pahoitella, kun kuullaan toisen työssäolosta tai työntekemistä (”pole”, olen pahoillani) ja huonoina hetkinä ajattelen tuon olevan niin kuvaavaa. Pahoitteluun kuuluu vastata jokseenkin ”nimeshapoa”, eli suoraan käännettynä ”olen jo jäähtynyt”. Nyt olen itse ”jäähtynyt”, enkä ajattele pahoja ajatuksia työtävieroksuvista yksilöistä tai yhtään kenestäkään. [---] Eilen joku siivosi ihan oma-aloitteisesti huonettaan, yläpuoliselta parvekkeelta rupesi kovalla rytinällä lentämään roskaa alas. Kohta oli etupiha muovipulloissa ja muussa jätteessä. Siivoojilla on totisesti töitä, sillä porukka roskaa täällä aivan estoitta. Pääkampusta kiertävät kyltit, joissa lukee muun muassa ”saavuit akateemiselle alueelle, kontrolloi roskaamista, älä polta, pidä äänesi matalana”, ja se alue on ehkä vähän siistimpi.


Täällä Marja Heikkinen, antiakateeminen alue.”


2.2.2012 Living on the edge

”Eilen oli vastoinkäymisten ilta. Historian maikkaa ei kuulunut ei näkynyt, joten läksin valmistautumaan bollywood-leffaan. Se vain kuulemma näytettiin vallan toisessa cinemassa, vaikka mainos oli painettu Mlimanin leffateatterin esitteeseen... Minun piti nostaa rahaa, mutta kaikki automaatit olivat pois käytöstä, eivät huolineet korttiani tai niille oli puolen tunnin jono. Sain kuitenkin jotain ruokatarpeita ostettua kolmellakymmenellä tuhannella (noin 15 euroa), mutta jonotin kassalle kolme varttia. Ruuhka oli uskomaton, muttei kai kuitenkaan epätavallinen. Kassajonossa kuuli kaikkia kieliä, myös suomea.


Kotimatkalla seuraani liimaantui joku hiippari, joka meinasi väkisin tulla huoneeseeni asti. Valehtelin ummet lammet ja sain jätkän karisettua kyydistä, mutta koska hän lupasi jäädä ulos passiin, en pitkään aikaan sytyttänyt huoneeseeni valoa, ettei hän saisi selville missä asun. Kurkkukipu äityi illan mittaan kunnon nuhaksi.


Keskiyöllä kämppis lainasi vedenkeitintäni ja sai aikaan melkein tulipalon, kun adapteri suli. Kyllä, se on mahdollista. Aamulla hinkkasin töpselistä hedelmäveitsellä sulanutta muovia ennen uudelleen käyttöä. Taas äsken rupesi haisemaan sähkö. Sammutimme kaikki vehkeet, mutta haju ei kadonnut. Täytyy alkaa katkaista virta pistorasioista aina poistuessa huoneesta. En tiedä, onko tällä mitään tekemistä sen kanssa, että olemme runnoneet kaksipiikkisiä töpseleitä väkisin näihin kolmereikäisiin rasioihin. Muistin virkistykseksi vanha kuva alakerran pistorasiasta, joka ei ole enää käytössä, kun Heidi sai jo yhden tällin:


Ei tässä mitään sähkömiestä tarvita.

Tänään kurlasin aamulla suolavedellä, ja kurkkukipu onkin helpottanut. Nokka vielä vuotaa. Luulen tämän johtuvan vedosta, ei malariasta. Busseissa ja riksoissa käy kova veto avoimista ikkunoista ja ovista, ja joissakin (tosin harvoissa) paikoissa on liiankin tehokas ilmastointi. Kyllä tämä tästä. Muuta ihmeellistä ei sitten tapahtunutkaan tänään, jos ei lasketa sitä, että kummankin luennon opettajat ilmaantuivat paikalle. Ja että kokki yritti murhata minut; lounaani oli täynnä lasinsirpaleita. Yhden taisin nielaistakin, muttei ainakaan vielä satu masuun. Tässä on siis viikon sisään ollut ryöstöyritys, auringonpistos, nuhanpoikanen, lasinsiruja ruoassa ja tulipalouhka sekä turhan innokas ihailija. Elänpä vaarallisesti. Ihailija on nimeltään muuten Innocent; Viaton."



6.2.2012 Pohdintoja autiolla kampuksella

[P]aikallisilla alkoi nyt kolmen viikon lukukausitauko. Se hyvä puoli tässä on, että ilmeisesti vähentyneen vedenkulutuksen takia juoksevaa vettä on lähes päivittäin, mutta nyt alkaa olla pula ruoasta. Suurin osa kampuksen ruokaloista on sulkenut ovensa kolmeksi viikoksi ja kioskit ammottajat tyhjyyttään. Kioskillemme ei tule enää lainkaan kasviksia, ja lähialueiden toreille vain pienennettyjä toimituksia. Onneksi lähdemme jo ylihuomenna Sansibarille, ja onneksi nyt ei ole ramadan! Silloin sama kärvistely vain pahenisi. Turistien sallitaan syödä ja juoda ramadan-päivinä, mutta monikaan ruokapaikka ei ole auki. Kämppikseni oli työharjoittelussa Sansibarilla ramadanin aikaan ja koki sen hirveäksi. Hän ei ole muslimi kuten 99 % sansibarilaisista, mutta hän on musta eli hänen oletettiin toimivat kuten paikalliset. Hänen oli pukeuduttava kaapuun ja oltava ilman ruokaa ja juomaa kuten kaikki muutkin, eikä auttanut että hän kertoi olevansa kristitty.

Tänään on pakko lähteä Ubungoon tai Mwengeen etsimään jotain ruokaa. Supermarketissa on kiskurihinnat, mangot esimerkiksi ovat 900 SHS kipale, kun muualla vain 500. Kampus on melkein pelottavan tyhjä. Normaalisti ihmiset melskaavat vuorokaudet läpeensä, he karjuvat toisilleen MAMBOOOOOOOOOOO parvekkeelta pihan poikki ja takaisin ja luukuttavat musiikkia aamuneljään. Nyt on kuin kuollutta, mutta kieltämättä nukkuu paremmin...


Bongoyan saari on kuin maanpäällinen paratiisi.

Eilen teimme ihanan päivämatkan Bongoyan saarelle. Tosin lautta oli ylibuukattu ja meidän piti varttua toista, mutta kun lopulta saavuimme perille oli merivesi ihanan lämmintä ja aurinko lempeällä tuulella, en edes meinannut palaa. Söin katkarapuja. Lihaa ei täällä kokemuksiini vedoten kannata tilata, karja on luisevan laihaa ja siksi liha sitkeää, mutta merenelävät ovat uskomattoman hyviä. Lauttaan eksyi kolme muutakin suomalaista, maanmiehiä on nyt tullut tavatuksi yhteensä kuusi kappaletta, jollei lasketa Suomen suurlähetystössä vierailua mukaan. Lauttamatka tosin maksaa 30 000SHS eli noin 15 euroa – se on yli päiväbudjettini.



Saari on silti paras paikka olla rannalla – merivesi on puhdasta ja siellä on vain auringonpalvojia ja kourallinen kokkeja. Mantereen puoleisille rannoille jos eksyy, on kohta ympärillä lauma kookospähkinämyyjiä, kerjäläisiä, onnenonkijoita ja rantapoikia. Heitä kaikkia tuntuu yhdistävän se etteivät he käsitä, että joku haluaa olla joskus rauhassa, ja että kaikki valkoiset eivät ole suunnattoman äärettömän pohjattoman rikkaita. Koska valkoihoinen on tälläinen järjetön roopeankka, hänen pitäisi ilmeisesti ostaa kaikki tyrkytetty vain siksi että se on halpaa, se ettei tarvitse ei ole mikään syy olla ostamatta.


Välistä risoo ihan todella se, että kaikelle on kaksi hintaa; valkoisten hinta ja paikallisten hinta. Ymmärrän, että esimerkiksi luonnonpuistoihin juuri kenelläkään afrikkalaisella ei olisi varaa mennä turistihinnoin ja että turistien ostamilla sisäänpääsylipuilla rahoitetaan luonnonsuojelutyötä, mutta välistä mennään liian pitkälle. Riksakuskit pyytävät valkoiselta silmää räpäyttämättä 15 000 SHS matkasta, jonka saa helposti viidellä tonnilla kun nauraa takaisin ja kertoo maksavansa korkeintaan kolme–neljä tuhatta. Täällä on oltava röyhkeä pärjätäkseen. Se tuntuu pahalta, mutta liian sinisilmäisenä täällä tulee jatkuvasti kusetetuksi. Tiedän, miltä tämä kuulostaa ja siksi tähdennän etteivät kaikki kuseta, mutta ihan tarpeeksi moni yrittää. Saas nähdä, kuinka kyynisenä ämmänä täältä palaan.


Gambia opetti minulle paljon, mutta kyllä se myös vei paljon luottamuksesta ihmisiin. Matkustellessani yksin suhteellisen kielitaidottomana olen onneksi jonkin verran oppinut luottamaan vaistoihini ja tullut toimeen tähän asti, enköhän siis eteenkinpäin. Puoliaan täytyy pitää, etenkin yksin matkustellessa siihen ei kukaan muukaan voi vaikuttaa. Täällä tämä puolien pitäminen on aika ruohonjuuritasoa; jonopaikan ja vaihtorahojen tarkkailua sekä reilun hinnan penäämistä. Lisäksi vähän väliä on oltava töykeä ja karistettava kannoilta miespuoliset ystäväehdokkaat, joiden aikeista ei ole ihan varma. Tämä kaikki ei tietenkään ole uutta kenellekään koskaan matkustelleelle, mutta kun siitä tulee arkipäivää se ei enää olekaan niin hienoa ja eksoottista.


Toivon, ettei blogini lukeminen vie keneltäkään intoa lähteä Tansaniaan – käymään tai asumaan. Suurin osa asioista, mitkä minua sapettavat ovat täsmälleen samoja kuin Suomessakin. Minua sapettavat muun muassa epärehellisyys, byrokratia, välinpitämättömyys ja ennen kaikkea saamattomuus. Paskaisuuteen olen jo tottunut. Mitään erityistä uutta vihankohdetta en täältä ole löytänyt. Kyllä tänne kannattaa tulla, vaikka kuinka täällä urputan:). Ei ihminen muutu toiseksi, vaikka olisi kuinka kaukana kotoa. Alkuun ahdisti, kun en sopinut vaihto-oppilaan rooliin jota minulle tarjottiin. En ollutkaan lennon aikana muuttunut sosiaaliseksi small-talkkaajaksi joka party-animalina kiitää illanvietosta toiseen ja rakastaa ehdoitta kaikkea ja kaikkia. Olinkin yhä sama yksin viihtyvä kotikissa. Sitten päätin hyväksyä sen, ja lähteä kimpassa pitämään hauskaa vain silloin kun itseä huvitti – ja arvatkaapa mitä, aloin nauttia olostani.


Lueskelen täällä ajankuluksi (minun täytyy luopua tuosta sanasta; täällä aikaa ei tapeta eikä kuluteta, ajan konsepti on totaalisen erilainen) Kjell Westöä ja Paulo Coelhoa. Kummassakin käsitellään matkustamista, ja muutama ajatus on jäänyt mieleen. Coelho toteaa kirjassaan, että suurin osa ihmisistä unelmoi enemmän kotiinpaluusta kuin matkaan lähtemisestä. Kun kaikki on valmista unelman toteutukseen, ei ehkä itse olekaan enää valmis. Kun jumalat päättävät rangaista sinua, he toteuttavat unelmasi?


Ihminen on outo, pelkää kaiken uuden edessä niin paljon, että monesti valitsee vanhan ja tutun. Unelmasta tuleekin painajainen. Merimies on yhden sanonnan mukaan onnellinen vain matkalla satamaan tai satamasta kotiin – merillä hän kaipaa kotiin ja kotona merille. Ihminen on outo. Tyytymättömyys on eteenpäin vievä voima, eihän mikään kehittyisi jollei olisi toivetta saada parempaa aikaiseksi, muttei mitenkään kehuttava luonteenpiirre. Westö taas toi esille ajatuksen, että ihminen on parhaimmillaan muukalaisena. Jäin miettimään, onko näin. Keskustelimmekin tästä. Matkalla ihminen on avoimempi kaikelle uudelle, enemmän kokeilun- ja vähemmän mukavuudenhaluinen. Matkoilla ”tapaa” ihmisiä, koska on valmis tapaamaan. Tutut kuviot ja kontaktit ovat jääneet taa. Sitä kulkee avoimin silmin ja huomaa sellaisia asioita, mitä kotopuolessa ei huomaa kun ns. kotisokeus estää. Ehkä siinä sitten on jotain perää, mutta ihminen sortuu usien myös typeryyksiin matkoilla, typeryyksiin joita uskaltaa tehdä anonymiteetin turvin – ulkomailla ei maineen kanssa ole niin justiinsa. Tiedä häntä, kunhan pohdiskelen.


Olipa kerran luento. Tänään siis oli yksi, mutta vain tunnin – ei sovittua kahta. Minulla ei siis paljoa ole vielä kerrottavaa opiskelusta Afrikassa. Kurssit eivät ole vielä kerenneet orientaatioita pidemmälle. Näyttää siltä opintosuunnitelmia lukiessa, että opettajat vaativat enemmän työtä kuin Suomessa. Joka ikisellä maikalla on joku pakkomielle teettää suullisia esitelmiä ja harrastaa kehittävää keskustelua, he eivät vain tyydy sanomaan sanottavaansa luokan edessä. Lisäksi meidän oletetaan lukevan oheiskirjallisuutta, mutta tyhjästä on paha nyhjäistä; maikat tietävät itsekin, ettei niitä kirjoja saa oikein mistään. Politiikkaluentoon olen niin perin juurin kyllästynyt, että sille en enää mene. Politiikka ei ole koskaan napannut, eikä nappaa nytkään. Talouskurssi menee päällekäin historian kanssa, joten sekin jää kuten swahilin jatkokurssi jolle minulla ei ole mitään resursseja. Kehitysmaatieteitä voisin harkita lukevani, se olisi kuudes kurssi vaikka neljä riittää. Opettaja on niin harvasanainen, että sanojen välissä kerkeää ottaa torkut, mutta hänen puheestaan saa selvän jos jaksaa pysyä hereillä. Sosiologian maikka on pieni tanakka mies, hän mutisee joten pitää muistaa mennä etupenkkiin. Historiamaikkakin on aika tylsä, mutta selväsanainen. Kirjallisuuden, kuvanveiston ja swahilin opettajat ovat taas todella kivoja ja helppoja ymmärtää.”


13.2.2012 Sansibarilla ekaa kertaa

En ole päivittänyt blogia kahdesta syystä; Internet ei ole toiminut ja keskiviikosta sunnuntaihin olimme Sansibarilla. Terveisiä siis maustesaarelta! Se oli ihana loma, tähän alkeellisuuteen jo tottuneena ihmettelin huoneessa olevaa pesuallasta, josta tuli vettä; liikennepoliiseja ja heidän ylläpitämää kuria (täällä Darissa he kanniskelevat valtavaa kivääriä eivätkä juuri muuta teekään paitsi polttavat pilveä); ruokaa, joka maistui hyvälle; oikeastaan kaikkea.


Flamingo Hostellin katolta – Sansibarin kattojen yllä


Hostellimme oli halpa ja hyvä – tällainen yhtälö on aika harvinainen, yleensä ne tulevat kahdessa eri paketissa. Suihku toimi ja siinä oli jopa lämminvesihana! Daladalat olivat kalliimpia, noin euron kun täällä 15 centtiä, mutta niihin oli merkitty maksimihenkilömäärä ja sitä noudatettiin.


Söin joka päivä ihanaa ruokaa. Kävelin Stone Townin sokkeloisilla kujilla ja eksyin aina. Ostin tuliaisiksi kaikkia sellaisia mausteita, mihin Suomessa ei olisi varaa: sahramia, vaniljaa, punaista currya... Kävin parissa museossa ja solmin uusia tuttavuuksia sellaiseen tahtiin, ettei ole tottakaan. Opettelin snorklaamaan ja tingin kuin viimeistä päivää meluisilla toreilla.


Sauti za Busara - viisauden ääniä

Kävin elämäni ensimmäisillä festareilla, Afrikan suurimmassa musiikkitapahtumassa Sauti za Busarassa, kuuntelemassa muun muassa nigerialaista ja ugandalaista musiikkia. Yhteenvetona, nautin täysillä pikku lomastani. Vaikka minulla ei ole vielä papereita opiskeluoleskeluluvasta, sain lautan ja kaikki pääsymaksut kansalaishintaan opiskelijakorttia näyttämällä. Mennessä olin VIP-luokassa nopeammalla lautalla (12,5€) ja tullessa kakkosluokassa, 10€. Turistit maksoivat 35-75 dollaria suuntaansa. Merenkäynti oli mennessä aika kova. Hostelli oli varattu Flamingo Guest Housesta, eikä se aamiaisineen ollut kuin 12$ yö. Aamiainen tarjoiltuna pöytään oli taas sellaista luksusta että!


Näin käytät reikävessaa (muista laskea ensin housut).

Puhumattakaan siitä, että paitsi että vessat vetivät, oli niissä myös vessapaperia. Olen jo tottunut kantamaan omaa rullaa aina mukana. Sain valistaa ”keltanokkia” festareilla; kyllä, tuolla on vain reikä lattiassa; ei, ei siellä mitään paperia ole, ota minulta; vessa vedetään kaatamalla kannulla vettä saavista tarpeiden päälle; ei niistä kraanoista vettä tule, ota muovimukilla saavista vettä; saippua on laimennettuna liuoksena muovipullossa...


Maailman paras kahvila on eittämättä Zanzibar Coffee House. Sieltä sai leivoksia, joista en ollut nähnyt edes unta kuukauteen, ja ihanaa kahvia. Sansibarilta löytää ravintoloita, joissa ruoka-annos on noin kaksi euroa tai alle, mutta kaikissa vähänkin tasokkaammissa saa varautua samaan kuin Darissa, eli noin viiteen euroon. Hummuksen kanssa saa maitoallergikko olla varovainen – jostain kumman syystä siellä tungetaan hummukseen jugurttia.


Old Slave Market / anglikaaninen katedraali

Mausteretki on tosi turistijuttu, mutta käymisen arvoinen. Viidellätoista dollarilla pääsee sinne missä pippuri kasvaa. Kierroksia järjestää melkein jokainen hostelli, matkatoimisto ja jopa yksityiset. Sain maistella ja ihmetellä kaikenlaisia mausteita ja hedelmiä niiden kasvuympäristössä, lounas oli uskomattoman hyvä ja lisäksi pääsimme historiallisille paikoille sulttaani- ja orjakauppa-ajalta sekä autiolle paratiisirannalle. Ei paskempi tapa viettää päivä.

Kanga on hyvä tuliainen.

Olimme kuulleet kangojen (perinteinen kangasvaate) tukkukaupasta, mutta kun en jaksanut enää neljättä tuntia sitä etsiä, ostin kangat kangamarketilta. Tarkoin varjellun salaisessa kaupassa ne olisivat maksaneet vain 25 centtiä vähemmän. Kangat maksavat Darissa noin 7000SHS, Sansibarilla 5000, joten ostinpahan sitten neljä kerralla.


Tinkimisessä ei haittaa kieliongelmat, pikkuisen pistää flirttiä ja naurua mukaan niin johan irtoaa. Sain viiden tonnin maustepusseja neljä kymppitonniin kun vain vähän yritin. Samoin katuruokamarketilla, joka on Forodhanin puistossa joka ilta, saa vatsansa täyteen naurettavan halvalla jos viitsii. Siellä on tuoretta ja hyvää merenelävää joka lähtöön. Maistoin ensimmäistä kertaa hummeria, ja mangokeittoa, mistä taisi tulla uusi lempiruoka. Kävin aiemmin päivällä tutustumassa kokkeihin, ja sain listahinnoistakin vielä alennusta ja elämäni parasta palvelua.


Tinkiminen on hauskaa, mutta voi ottaa voimille.

Tinkiminen on vähän kaksipiippuinen juttu, en ole vieläkään päättänyt tykkäänkö siitä vai en. Siinä on alkuhankaluutensa, kun ei tiedä mitä mistäkin kuuluu maksaa ja sitten kun paikallinen hintataso selkenee, se vaatii loputtomasti aikaa ja tiettyä mielialaa. Kiireisenä ja väsyneenä ei millään jaksa alkaa neuvottelemaan siitä, onko saippuapala 15 vai 25 centtiä. Sansibarilla tinkaaminen tuntui hyvältä ja luontevalta (lomafiiliksissä), mutta täällä Darissa se ei tunnu yhtä hauskalta. Täällä ollaan vakavampia, jopa vihaisen oloisia kun kerron mitä aion maksaa ja mitä en. Myyjän ei kannata jäädä haastelemaan, vaan myydä seuraavalle. Tuputus on kyllä kovaa; kuka huutaa korvaan OSTA MUOVIPUSSI OSTAMUOVIPUSSI, toinen repii kädestä, kolmas tunkee jotain vaatekappaletta päällesi ja neljäs heittelee tavaroilla kuten Mwengessä.


Sansibar on itämainen, Dar afrikkalainen. Saari kuului ennen Omanille, ja vaikutukset ovat näkyvissä. Viisi kertaa päivässä kuuluu kaikkialta rukouskutsu; täällä harvoin vahingossa kuulee. Arkkitehtuurissa, ihmisten kasvonpiirteissä ja ruoassa on paljon arabialaista. Ehkä juuri siksi Sansibar on niin kaunis. Onhan se paljon puhtaampi ja järjestelmällisempikin kuin Dar es Salaam. Hyvin uskon, miksi suuri osa Tansanian turisteista suuntaa Sansibarille. Rannatkin ovat henkeäsalpaavia. Lähdimme snorklausretkelle Prison Islandille, 10$ (yksityispaatti olisi ollut 40$, mutta koska muita ei tullut, saimme privaattiretken samaan hintaan), uimme kirkkaassa lämpimässä vedessä ja ihmettelimme jättiläiskilpikonnia.


Rantapoikiakin näkyy ladyjen käsipuolessa. Uskomattoman hyviä ne ovat suustaan, sitä melkein uskoo parhaimpia perässähiihtäjiä, jotka kertovat kuinka olen heidän elämänsä rakkaus, tarkoitus ja suunta. Kerran yksi alkoi itkeä tihrustaa, kun en kahden päivän jälkeen lämmennyt. Se oli hieman absurdi tilanne, lohdutat siinä poloista... Kuljin paljon yksistäni ja aina oli joku perässä, mutta tuo yksi oli näemmä keksinyt vähän harvinaisemman markkinatempun. Kieltämättä tällainen hivelee naisellista itsetuntoa, kun joka päivä kehutaan kauniiksi ja luvataan ikuista rakkautta. Jotkut vain kehaisevat, kättelevät ja jatkavat matkaa. Toiset taas haluavat jotain, kuka mitäkin, ja lähtevät kävelemään perään jatkaen yksinpuhelua. Yleensä en voi pidättää naurua, ja sitten jätkät luikkivat tiehensä.


Paras dialogi tulee tässä: istuimme rappusilla, ja joku mopopoika pysähtyy kohdalleni:

-Why are you so beautiful?!

-Why are you so handsome?!

-I am not handsome!

-I am not beautiful!

-Ok, bye!

Ja poika kääntää moponsa takaisin ja lähtee yhtä kovalla rytinällä kuin tulikin.

Koin aika turvalliseksi kulkea kaupungilla yksin. Juuri ennen lähtöämme kolme meikäläistä ryöstettiin viidakkoveitsellä uhaten Postassa, keskellä päivää ja heitä oli kolme, mukaan lukien yksi mies. Heiltä vietiin kaikki, mutta kun he huutivat perään että millä he nyt pääsevät kotiin, antoivat rosvot kaksitonnisen takaisin. Aika moni on ryöstetty. Yhdeltä vietiin laukku junassa, mutta kun uhri pyysi takaisin edes uimapukua, hän sai sen...


Ei tässä henkensä edestä tarvitse pelätä, mutta rahaa ei kannata mukana kantaa tai sitten tunkea setelit vaikka rintaliiveihin kuten monesti teen. Kerran jouduin kävelemään hostellille yksin keskiyön jälkeen, tiedän kyllä ettei pitäisi, siitä paikallisetkin varoittavat, ja silloin vähän jännitti. Setelit olivat paidan alla tallessa. Kaksi ihmistä tapasin, ja kumpikaan ei ollut uskoa silmiään vaan kysyivät olenko oikeasti yksin liikenteessä. Selvisin siis, mutten voi suositella.


En ikinä unohda Sauti za Busara -festivaalien avajaiskarnevaalia.

[---] En ikinä unohda festivaalien avajaiskarnevaalia. Porukka tanssi ja lauloi pitkin katuja ja oli koristautunut parhaan taitonsa mukaan, kellä oli lehmänsarvet fölissä ja kellä puolikas polkupyörä kostyyminsä osana... [---]


Taas alkoi arki. Arki, jossa opettajat pitää soittaa paikalle pitämään luentonsa ja sitten kun he tulevat, he tuntuvat täysin omavaltaisesti määräävän sen pituuden. Vielä kaksi viikkoa pitää kärvistellä ”ruokakriisissä”, ei siis absoluuttisessa pulassa vaan ruoka pitää hakea kauempaa. Alan laittelemaan päivällistä, eli jotain mitä saan pelkällä vedenkeittimellä aikaiseksi. Kaskaat sirittävät jo, ilmakin on onneksi viilennyt niin jaksaa tehdäkin jotain.”


14.2.2012

Tarjoilija, ruoassani on lasinsiruja

”Tasan kuukausi takana maassa oloa. Käteen on jäänyt aika hyvä fiilis. Ehkä tämä kuumuus väsyttää ja tainnuttaa siinä määrin, että olen suorastaan uskomattoman kärsivällinen ja nauran ennemmin kuin revin pöksyni taas yhdestä uudesta vastoinkäymisestä. Eilen kyllä riehuin matkapuhelinmyymälässä, kun netti ei suostu toimivaan, vaan kuluttaa viikon saldon tunnissa. Ihmiset tuijottivat, ja sitten hävetti. Ei täällä vihastumalla mitään aikaan saa, ennemmin nuoleskelulla. Tarkoitan sillä esimerkiksi kunnioittavaa puhetapaa, vaikka vastapuoli ei olisi paljoakaan vanhempi – tai käyttäytyisi sen arvoisesti. Kun purin suuttumustani menettämiini 25 000 shillinkiin, reiluun kahteentoista euroon, sain vihdoin lupauksen että jos nyt ei toimi, saan rahat takaisin.


Muutenkin eilen oli vallan kummallinen kauppareissu: sain kaiken, mitä tulin hakemaan. Se, että liikkeen ulkopuolella on kyltti ”laminoidaan ja tulostusmahdollisuus” ei tarkoita, että sieltä saa kumpaakaan. ”Mutta teillä on tuo kyltti?” ”Juu.” ”Mutta täällä ei voi tulostaa tai laminoida?!” ”Ei.” Ja sillä sipuli. Mitään pahoittelua ei tule.


Ravintolan menu voi luvata toistakymmentä eri ruokalajia, mutta sitten käy ilmi, että siellä tarjotaan vain yhtä eikä siinäkään ole luvattuja raaka-aineita. Jos kysyt, miksi hiivatissa sitten pöytään tuodaan Kalevalan kokoinen menuu, tarjoilija katsoo sinua kuin vähäjärkistä. ”Otaksä sitä spagettii vai et?” Tilasin kookosmaito-cashewpähkinäkastikkeen ja sain kastikkeen ilman kookosta tai cashewpähkinöitä.


Kerran sain lasinsiruja mausteeksi. ”Tarjoilija, ruoassani on lasinsiruja.” ”Juu.” Maidottoman ruokavalion saaminen on sekin sattumankauppaa, valitettavasti. Mielenkiintoisia ruokapalleroita myydään joka kadunkulmassa, mutta en vieläkään tiedä, mitä ne kaikki sisältävät. Etsin eilen luonasta, mutta englannin ja swahilin sekoitukseni ei ihan toiminut: ”Hei, mitä nämä piirakat ovat?” ”Juu.” ”Ovatko ne suolaisia? Onko niissä lihaa?” ”Juu.” ”Ovatko ne makeita?” ”Juu.” ”Mitä ne maksavat?” ”En puhu saksaa.” En minäkään?!


Elämä on täällä kroonisen sekasortoista. Säännöllisen epäjärjestelmällistä. Mukaansatempaavaa ja leppoisaa kyllä enimmäkseen. Missä muualla liikennepoliisit ovat pilvessä ja kaupoissa tanssitaan käytävillä? Liikenne on kyllä ihan oma lukunsa. Olen ilmeisesti jonkinlainen sensaatio kutreineni, sillä auton torvet törisevät ja ikkuinoista huudellaan, vaikken edes toikkeroisi autojen alle. En ikinä totu tähän ”vääränpuoleiseen” liikenteeseen! En enää pyri taksiin kuskin paikalle kuten ensimmäisenä päivänä, mutta jotta uskallan ylittää kadun, pitää pari kertaa miettiä kumpaan suuntaan pitikään ensin katsoa, sitten ristiä kätensä ja juosta.


Paikalliseen saippuaan, jota myydään muun muassa lähikioskilla, olen vallan rakastunut. Tangosta lohkaistaan pieni pala, noin 10 centtiä, ja sillä lähtevät punaviini- ja tomaattitahratkin! Koska kioskimyyjä yleensä vetää lonkkaa jossain, en pariin viikkoon saanut sitä saippuaa ja ostin Sunlightia. Sillä nyt ei puhdistu mitään! Sain vain pyykkimuijan kädet aikaiseksi. Tankopötkö pesee kädet, kropan, astiat ja vaatteet eikä kuivata näppejä. Pitää ostaa kotiin viemisiksi varmaan:). En enää kestänyt päänsärkyä, joka on ollut kuukauden vieraana. Tyyny on niin paska. Se on kivikovaa vaahtomuovia, siinä on kuoppa keskellä ja se on tupakan polttama. Haaskasin 14 euroa uuteen luksustyynyyn... Tuli huono omatunto, mutta ehkä olo helpottaa. Nuhakin on kaikonnut, vielä vähän lohkeavaa yskää on jäljellä, muttei se enää valvota. Sansaibarilla siihen on perinteisesti käytetty raakaa munaa lääkkeenä, mutten ilkeä.

Nyt valvottavat hyttysenpistot! Hyttysmäärä on lisääntynyt, on ehkä aika harkita malarialääkitystä. Kävin jo kerran testeissä ja sitähän ei tehty millään steriilillä neulalla, vaan aseella joka muistutti partaterää, ja se vihlaisi aika kipeästi."



15.2.2012 Tapahtumaköyhyyttä

”Apinoilla taitaa olla kiima-aika. Sammakko on nyt viime aikoina antanut nukkua, mutta apinat melskaavat. Gekkoja on kaikkialla, mikä on ihan hyvä sillä niin on itikoitakin. Tarantellaa tai varaania en enää edes toivoisi näkeväni. Aamulla kun herään, kaadan illalla keittämäni ja yöllä jäähtyneen juomaveden pulloihin.


Sitten keitän kahviveden. Yleensä aamiaiseksi syön hedelmiä; esimerkiksi mansikoita, mangoja, banaaneja, ja leipää. Syön aamiaisen parvekkeella, sitten tiskaan välittömästi ja vien biojätteet suljetussa pussissa pois. Siivoamisen olen lopettanut jo kauan sitten. Kerroin, kuinka siisti kämppikseni on: hän viikkaa minunkin petivaatteeni ja solmii moskiittoverkon jos unohdan. Täällä on vain sellainen yleinen tapa, että roskat putoavat käsistä kuin halvauksen saaneilla. Ulkona tienvieret ovat yleistä kaatopaikkaa, mutta sama tapa jatkuu sisätiloissakin. Tasot ja pöydät ovat viivasuorassa järjestyksessä, mutta lattiaa ei kai mielletä huoneen osaksi; roskat sutaistaan ja unohdetaan sinne.


Kerran alkuaikoina pesin tämän lattian, mutten viitsi enää. Kaikkein ruokottomimmat roskat, kuten vaikkuiset korvatopsit ja veriset nenäliinat kerään pois kun ne paitsi keräävät muurahaisia, ovat myös erittäin vastenmielisiä. Muuten saa olla.


Iltaruoka on laitettava siitä, mitä torilta löytyy.

Arkipäivät ovat siis suhteellisen tapahtumaköyhiä. Päivä juttu voi olla se supermarketin parrakas naiskassa, tai että päätän: ”tänään viilaan kynnet” ja sitten menen luennoilta kotiin ja ajattelen kuinka paljon hommaa siinä onkaan, vielä jos viilaa varpaankynnetkin niin sehän on 20 kynttä yhteensä. Arjen tapahtumaköyhyydestäköhän sekin johtuu, että paikalliset ovat suorastaan maanisia puhelimenkäyttäjiä. Jos jollekin erehtyy numeronsa antamaan, niin sitähän sitten käytetään. Puolen tunnin välein tulee tekstiviestiä ja soittoa. Jokaisella on luuri kädessä, ja keskustelu tuntemattomien kanssa alkaa yleensä kysymällä kuulumisia, nimeä ja puhelinnumeroa. Joskus on helpompi antaa se numero ja olla vastaamatta kuin jäädä kolmeksi vartiksi selittämään, miksei anna. Tässä on muutaman kerran puhelin soinut juuri kun on kertonut kysyjälle, ettei omista puhelinta.”


17.2.012 Marjalta palaa pinna

”Alkaa pikkuhiljaa risoa tämä jatkuva huomion herättäminen. Anteeksi vain. Tykkään liikkua yksin ja jokainen normaali ihminen meneekin esimerkiksi vessaan yksin, mutta täällä tuntuu aina joku ukkeli olevan kannoilla. Yhdestä kun pääsee eroon niin toinen jatkaa. Ohiajavat tyytyvät yleensä kailottamaan vain MZUNGUUUUUUU (tarkoittaa valkoihoista), mutta kynnelle kykenevät tulevat oikein vierestä katsomaan, kuinka mzungu juo vettä, ai nyt se kävelee tonne, minneköhän se nyt menee, voiskohan sitä vähän koskea. Sitten tullaan kättelemään ja hiippaillaan perässä. Juuri tänään en jaksa paljoa nauraa, kiukuttaa, en nukkunut yskältä viime yönä.


Taitaa olla keuhkoputkentulehdus, mutta pääsen klinikalle vasta maanantaina. Vakuutusyhtiö onneksi maksaa kaiken taksista lähtien. Koska olen penisilliini-, sulfa- ja asetylisalesyyliallergikko, en usko ummikkona saavani kampuksen terveyskeskuksesta sopivia lääkkeitä.


Lähdin Mlimaniin ostamaan hunajaa näin ensiavuksi, mutta siellähän taas seuranhakijoita riitti. Olisitko mun mzungu-frendi? Voisin vaikka ollakin, mutta tähänastisen kokemuksen perusteella joudun valitettavasti olettamaan, että jos annan puhelinnumeroni, sieltä rupeaa kohta tulemaan viestejä, joissa muun muassa tarjotaan mustaa banaania maisteltavaksi. Ei kiitos, peruskeltainen maistuu paremmalta. Tietenkin osa on asiallisempia, olen saanut lähes päivittäin myös Jumalan rauhaa toivottavia hengellisiä viestejä, mutta ilmeisesti naisen ja miehen välinen pelkkä ystävyys on mahdoton asia kuvitella.


[---] Keskiviikkona aamuluento oli peruttu (opettajalla malaria) ja samoin iltaluento (opettaja matkoilla) – Tansania! Sain kopioitua muutamat kirjallisuuskurssin lukukirjat (tuo kirjasto on vihonviimeinen loukko, kirjoja ei ole ja niillä olevilla kirjoilla ei ole mitään järjestystä eikä juuri yhtään saa lainata, pitää kopioida ja se maksaa) ja lähdin Ubungoon etsimään kansainvälistä bussiasemaa. Harhailin helteessä. Yksi toritäti kertoi, että ainakin Mombasaan menee daladala ja neuvoin oikean pysäkin. Kun helteeseen ja huuteluun uupuneena aloin etsiä daladalaa takaisin kotiin, näki täti minut typeryyksiä huutelevan poikalauman keskellä ja juoksi hätiin. Hän tempaisi kädestä kiinni ja juoksutti torin toiselle laidalle. Siellä oli Mombasaan menevä bussi tekemässä lähtöä, ja tähän hän rupesi minua tunkemaan ja lippua ostamaan. Sain lopulta perille, etten nyt rahattomana ja ilman laukkua voi keskellä viikkoa Keniaan karata. Kävi ilmi, että Tansaniassakin on Mombasa-niminen paikka, ja sinne tämä bussi oli matkalla. Kansainvälinen bussiasema oli jossakin ihan muualla, ja kerrankin riksoja ei ollut kun niitä olisi tarvittu.


Halusin vain kotiin. Mwengen daladalaa ei vain kuulunut. Odotin puoli tuntia, tunnin kai yhteensä. Seisoskelin ja yritin kurkkia, josko se ei tulisikaan pysäkille vaan jatkaisi yhtä soittoa matkaa. Kun viimein pääsin sisään, tuli takanani odotellut poika kysymään, miksi ihmeessä olin niin kiireinen. Missä hiivatin mielessä olen kiireinen, olen juuri seissyt toista tuntia bussipysäkillä?? Ja sitä paitsi se daladala muutti reittiä kesken kaiken. Yht'äkkiä koko autolastillinen halusi minut ulos autosta ja raivostuin, mitäs rasismia tämä nyt on, miksi minun pitäisi hypätä pois kesken matkaa häh? Mutta kävi ilmi, että kannatti hypätä, auto kääntyi ympäri ja lähti jonnekin ihan muualle kuin minne piti. Ensimmäistä kertaa rahastaja ei huolinut maksua, pahoitteluksi kai.


Kielitaitoni on edelleen aika puutteellinen, ja kohtaan vaikeuksia joka päivä. Paikallisetkaan eivät kaikki puhu englantia, ja monella on joku kummallinen oma tapa lausua. Kirjallisuudenmaikka rakastaa i-kirjainta. Hän lausuu: ”read a chapter 18 on the page 20” näin: ”riidi tsapteri eitii ooni peizi tveenii”. En olisi täällä pärjännyt ilman löytämiäni suomalaisia ystäviä. Englantini on kehittynyt, mutta joskus tuntuu ylivoimaiselta ymmärtää tai tulla ymmärretyksi myös heidän kanssaan, jotka puhuvat englantia äidinkielenään. Toisaalta, täällä on paljon aasialaisia hyvä ettei vielä heikoimmin kielitaidoin, ja jos he pärjäävät niin enköhän minäkin.


Suomalainen on muuten swahiliksi muffini; mufini. Rahatilanne alkaa kanssa pikkuhiljaa huolettamaan, elämä ei olekaan täällä ihan niin halpaa kuin aluksi luuli. Vaikka yrittää elää edullisesti, tulee kuitenkin odottamattomia menoja ja jos haluaa muuta ruokaa kuin kampuksen mautonta papupaskaa, on varattava noin viisi euroa illalliseen. Siinä sitä rahaa palaa huomaamatta. Ei olisi pitänyt käydä Sansibarilla, siellä halpakin ruoka oli hyvää. He osaavat (tai raaskivat) käyttää mausteita, ja tarjolla on kaikkia meren antimia. Kampuksella ruokalistat ovat swahiliksi, ja jos kielimuuri estää saamasta selville mitä mikäkin iohkyftudrdu on, voi lopputulos olla ihan mitä vain.


Tällä viikolla kyselin, olisiko tuo maharaki rost (tai jotain sinne päin) kasvisruokaa. Ei ollut. Onko se lihaa? Ei ollut. Sen täytyy olla kalaa, ajattelin ja tilasin. Sain lautasellisen lehmän vatsalaukkua. Ensin oli päästä oksennus, kuin näin mitä sain ja sitten, kun kuulin mitä se on. En voinut syödä sitä, en edes katsoa. Ihan näin huonosti ei ole aiemmin käynyt. Enhän siis valita, kunhan totean:).”


20.2.2012 Minusta on tullut pieni pala afrikkalaista arkea


Kuinka paljon mahtuu pieneen hiac... eikun bajaajiin?

”Matkalla ruuhkissa jumittaessa oli aikaa katsella ympärille. Suosin riksoja, sillä paitsi ne ovat halpoja, niissä ilmanvaihto pelaa ja ne pääsevät puikkelehtimaan jatkuvissa ruuhkissa vähän sieltä täältä – vastaantulevien kaistalta, jalkakäytävältä, mitä pienemmistä rakosista. Maantieruuhkat toimivat myös yleisenä markkina-alueena. Autojen seassa puikkelehtii valitettavaa kyllä melkoinen valikoima vammaisia kerjuulla ja ikkunoista kaupitellaan tonnin painavia hattunaulakoita, kahvikuppeja, koulureppuja, essuja ja piraattielokuvia – eli ihan kaikkea mitä et tiennytkään tarvitsevasi. Ilmeisesti joku oikeasti ostaa kultakaloja liikenteenjakajista, ei kai niitä akvaarioita turhan takia kanniskeltaisi pään päällä. Ikkunanpesussa aina jännittää, ehtiikö pikkupoika pyyhkiä pois samean saippuaveden jolla on juuri tuulilasin sotkenut, ennen kuin valo vaihtuu ja kuski kaasuttaa tiehensä. Jutun idea ei ole, että ikkunanpesua olisi pyydetty. Siitä saa sitten maksaa jos viitsii.


Aina välillä sitä rupeaa katselemaan kaikkea härdelliä ympärillään ulkopuolisen silmin, ja herää ajatukseen, että tuollako sitä ihan oikeasti elän? Suurimman osan ajasta kaiken ottaa vastaan ihan luonnollisesti, mutta aina silloin tällöin tajuaa, että oikeasti on kaukana kotoa, osa tätä kaikkea, pieni pala afrikkalaista arkea.”