• Marja Karttakiituri

Tansanian päiväkirja / maaliskuu 2012

Updated: Sep 6

Tansanian päiväkirja / maaliskuu 2012

Kulttuurielämyksiä Tansaniassa, maaliskuu 2012.


5.3.2012

Kulturelli viikonloppu Bagamoyossa


Moottoritie on kuuma, onhan ilmankin lämpötila yli 30 astetta.

”Viikonloppu tuli vietettyä Bagamoyossa, reilun tunnin ajomatkan päässä. Tunti tarkoittaa ei-ruuhka-aikaa, aamuisin ja iltaisin se tunti tuntuu menevän yksiin ainoisiin liikennevaloihin. Bagamoyo on suhteellisen pieni kaupunki, kaikki tuntuvat tuntevan toisensa ja tietävän toistensa menot. Kaikki on kävelymatkan päässä. Hotelli oli suoraan sanottuna kälyinen läävä, mutta äkkiä siihenkin tottui. Huone maksoi henkeä kohti 1,75€. Kun tänne kerran pääsee, on maan sisäinen matkailu todella halpaa. Huone oli vielä siedettävässä kunnossa, paitsi pyyhkeet haisivat, mutta pesutilojen haju se vasta kauhea oli. Suihku oli samassa tilassa kuin vessareikä. Onneksi koppeja oli useampi, niin sai aamusuihkulle valita vähemmän reunoille sonnitun.


Lauantaina saavuimme ja sitten kiertelimme vähän jalkaisin kaupunkia. Parin tunnin päästä joku keksi kaivaa opaskirjan esille ja huomasimme käyneemme jo joka paikassa, mistä opas varoitti; kalamarkkinoilla iltatuimaan, mangrovemetsässä ja muualla. Pimeän laskeuduttua vähän jännitti liikkua pimeässä riksaa etsimässä, mutta tungimme kännykät ja rahat tissiliiveihin. Bagamoyossa on ymmärtääkseni suhteellisen paljon ryöstelyä. Pääsin myös kokeilemaan pikipiki-kyytiä, kevarin tarakkaa. Paikalliset mamat istuvat tarakalla poikittain, mutta se tuntui epätukevalta asennolta. Kahareisin kuskin taakse ja pitkäkin matka maksaa noin 50 centtiä! Illalla tanssimme rastafarien kanssa afrikkalaisia tansseja tunnista toiseen ja niitin mainetta omintakeisella tyylilläni – taas.


[---] Sunnuntaina mentiin suoraan aamiaiselta lounaalle ja sieltä Kaolen raunioille. Vanhimmat rakennukset olivat 1200-luvulta. Kylä hylättiin myöhemmin rantaviivan vetäytymisen takia. Siellä oli kaivo, josta sai pyhää vettä toivomiseen sekä muita pyhiinvaelluskohteita, kuten Rakastavaisten hauta. Sisäänpääsy raunioille maksoi 25 senttiä. Opas kertoi mielenkiintoisia historiallisia faktoja. Hieman silti uuvutti, kun nukkumaan oli päässyt vasta neljän aikaan aamuyöstä ja sitten ukkosmyrsky valvotti – puhumattakaan yllättäen ikkunan taakse kiilumaan ilmestyneestä silmäparista. Vedin verhot tirkistelijän eteen, mutta ukkosta pakoon ei päässyt.


Vielä aamullakin satoi, mutta onneksi se loppui niin että pääsimme raunioille. Pulahdin uimaan, vaikka parisataa ihmistä tuijotti outoa puolialastonta mzungua ja vyötärönkorkuista vettä etsiessä piti kävellä melkein Sansibarille saakka. Koko kulmakunnan lapset kertyivät ympärillemme ihmettelemään. Rannalta oli tarkoitus vain mennä syömään ja nukkumaan, mutta törmäsimme eiliseen tuttuun, joka kutsui kauppaansa. Kun kävi ilmi, että ensinnäkään meillä ei ollut rahaa ja toisekseen, että osasimme soittaa, hän päätti sulkea liikkeensä ja alkaa musisoimaan kanssamme. Soitimme rumpuja ja jotain kanteleenomaista perinteistä soitinta. Pikku hiljaa kadulle perustamamme bändin ympärille alkoi kertyä väkeä laulamaan ja jammailemaan. Osa oli nähnyt minut jo eilen ja nyt kulki päätään puistellen ohi; voi Mariamu, olet sinä hullu. Illalla oli vielä tilaisuus kuunnella livemusiikkia, joten aika kulturelli matka kuten oli tarkoituskin. Taidemarketit, konsertit ja tanssitunnit – kyllä siinä viikonloppu vierähtää!


Tulin takaisin nyt maanantaina, ja tarkoitus oli tavata yhdeltätoista Mwengessä ja ostaa lentoliput Postassa ja palata takaisin kahdelta alkavaan luentoon, mutta toisin kävi. Daladalat jumittivat ja automaatit kenkkuilivat, joten olin takaisin kampuksella vasta kuudelta, neljä tuntia myöhässä. Takaisintulomatkan bussikuski ilmeisesti unohti ajavansa bussia eikä riksaa, sellaista kyytiä mentiin. Kaiken maailman oikoteitä ja puoliksi jalkakäytävällä, vastaantulevien kaistaa ja hurjia paikanvaihtoja! Nyt pitää lopettaa kirjoittaminen, ukkostaa ja sataa ja läppärihän toimii vain parvekkeella.”


7.3.2012

Saanko puristaa finnisi?

”Nyrkkipyykki on vanuttanut kaikki alushousuni XXL-kokoon. Minun pyykkäämiseni on täällä aina puheenaihe. Ilmeisesti niin moni vaihto-oppilas pesettää vaatteensa, että minun kyykkimistäni sopii kummastella. Naapurit tulivat tänään ihmettelemään, että kylläpäs minä tykkään pyykkäämisestä kun joka päivä pitää. Kerroin, että hikoilen ja haisen niin kamalasti, että se on jo pakko. Hiki haisee täällä aivan kummalliselle, kuin hieman härskille voille. Enkä ikinä aiemmin ole keltaannuttanut valkoista paitaa, mutta nyt sekin on tehty. Paita, jolla tanssin lauantaina, ei ole keltainen vain kainaloista mikä olisi ymmärrettävää, vaan kauttaaltaan. Pakko hankkia jostain valkaisuainetta. Muuten minulla alkaa olla jo aika tee-se-itse-naisen setti pikaliimasta ratkojaan, vasara ja iskuporakone vielä puuttuvat.


Tässä kulttuurissa arvostan tätä suorasukaisuutta, kaikesta huolimatta. Asiat sanotaan niin kuin ne ovat, turhat kiemurtelut ja sanahelinät skipataan suosiolla. Jos jokin ei miellytä, ”hapana!” tulee aika kipakasti. Jos jokin on hauskaa, sille nauraa räkätetään estottomasti. Kun tanssijalkaa vipattaa, niin siitä vaan menoksi, on sitten ruuhkabussissa tai kassajonossa. Ollaan tässä mietitty, millaisina oikein palaamme Suomeen. Kovaäänisinä, kirjavasti pukeutuneina ja vasenta kättä missään enää käyttämättä. Puhumme varmasti vieressä istujalle bussissa ja haluamme syödä ravintolassa käsin. Olemme myöhässä kaikkialta ja tinkaamme supermarketissakin? Saas nähdä, varokaa kotijoukot!


Swahilin kielessä ei ole ”pleasia”, esimerkiksi ”ojentaisitko suolan, kiitos” on ”ojenna suola”. Swahilin opettajan mielestä ei ole edes ”ole hyvää”, mutta usein kuulee käytettävän ”karibua” siinäkin tilanteessa, sehän on oikeasti ”tervetuloa”. ”Pleasia” korvaamaan ollaan istuttamassa ”tafadhalia”, mutta se on vanhastaan tarkoittanut suurin piirtein ”älä leiki kanssani”, joten sitä ei kannata käyttää. (Älä mulle rupee, suola tänne!) Daladalan rahastajaa ei kuulu tervehtiä, eikä kiittää vaihtorahoista. Käytännössä daladalassa ollaan aika mykkiä. Jos on asiaa rahastajalle, voi vain karjaista ”Veli!”, jolloin hän karjaisee ”häh?” ja sitten voi esittää asiansa, kuten että sain sata shillinkiä liian vähän takaisin. Yhtä luonnollista on, että [tuntematon] mehumyyjä onnittelee oikein lämpimästi kihlauksen johdosta sormuksen huomattuaan.


Menin kerran Mwengen torille pikkuinen finni otsassa, ja vastaantulijat katsoivat kaikki tarpeelliseksi naputtaa olkaan, ”sisko hei, sul on finni!” Joku oli jo valmiina puristamaan sen. Finneistä puheenollen, ihoni on täällä aivan uskomattoman hyvässä kunnossa. Rusketus alkaa kaikota, kun päivittäin vain sataa ja ilma on viilennyt, mistä olen oikeasti todella kiitollinen. Etelä-Afrikassa on lie vielä viileämpi, kyllä minua nyt hemmotellaan sen suhteen. Pitäisi alkaa pakata, mutta kaikki vaatteet ovat vielä märkiä. Huomenna en ehdi, kun olen kuulemma menossa jonnekin Goethe-instituuttiin jotain elokuvaa varten.”


20.3.2012

Suru-uutinen


”Palasin juuri elämäni parhaimmalta reissulta Etelä-Afrikasta. Tässä kestää taas vähän aikaa totutella kotioloihin, esimerkiksi siihen että vettä ei ole eikä tule, kämppis on rikkonut vedenkeittimeni (polttanut vastukset) ja tavarat ovat homehtuneet. Vessat haisevat ja [vesi]säiliöautolle on tunnin jono... Eikä nettikään toimi, mutta hullumminkin olisi voinut käydä.


Sain suru-uutisen Etelä-Afrikkaan, korealainen kämppikseni oli kuollut auto-onnettomuudessa toissa lauantaina. Hänen oltuaan kaksi päivää maassa huoneeseen murtauduttiin ja kaikki arvokas varastettiin, ja kahden viikon kuluttua kolari vei hengen. Ei kaikilla muillakaan vaihto-oppilailla ole ihan hyvin mennyt. Vesijohtovesi on aiheuttanut silmätulehduksia ja iho-ärsytystä. Kurjinten on mennyt saksalaisella tytöllä, jolla on ollut silmätulehdus, parasiitti ja mangomato kummassakin kädessä. Apina on pissannut hänen silmäänsä ja läppärilleen, jotka arvatenkin vaurioituivat, mutta kaiken huippu oli kun hän poltti vielä alapäänsä karrelle uidessaan meressä Sansibarilla!


Kaikkeen tähän nähden on pientä, etten saa vedettyä vessaa enkä pestyä vaatteitani taikka itseäni. Kymmenen tuhannen litran tankit ovat koko ajan tyhjillään, mutta öisin on pienempi jono. Menen hakemaan aamukahvivettä vasta keskiyöllä. Viime yönä suihkuttelinkin tankeilla aamukolmelta, kun enää kukaan ei ollut näkemässä. Nyt on kiire koulujuttujen kanssa, ensimmäiset kokeet ovat ovella ja minulla on monta kirjaa lukematta.”



21.3.2012

Etelä-Afrikasta osa 1


”[E]n oikeastaan enää valita, lähinnä naurattaa tämänpäiväinen epäonni. Ajattelin siis pyykätä aamuvarhain, laitoin kellon soimaan ja heräsin huomatakseni, ettei ollut sähköä. Pelästyin, enkä taaskaan saa aamukahvia, vaikka eilen maksoin itseni kipeäksi uudesta vedenkeittimestä. Sähköt kuitenkin tulivat aikanaan ja tunnin päästä pontevasti lähdin jättipyykkini kanssa tankeille. Huomatakseni, että siellä oli jo triljoona ihmistä jonossa. Vein pyykin takaisin homehtumaan ja lähdin hakemaan edes suihkuvettä.


On niin likainen ja niljakas olo hikoilusta ja orvaskettä irtoaa mahdottomasti ympärivuorokautisen saunomisen (lue: hikoilun; Etelä-Afrikan yöpakkasten jälkeen kestää hetken ennen kuin taas tottuu tähän kuumuuteen; hiki virtaa sellaisina puroina joita en ikinä aiemmin ole aikaan saanut) takia. Kärpäset vain pörräsivät ympärillä, kun seisoin miltei tunnin jonossa. Kun 50 minuuttia oli kulunut, tyhjeni toinen tankki ja toisesta tuli enää liru. Tunnin jälkeen kaikki mitä sain oli vajaa ämpäri! Sitten oli jo kiire luennolle, joten myös kokeisiinluku jäi.


Aamulla huomasin myös sen, että historian monisteista puuttuu parikymmentä sivua. Myös kirjallisuuden monisteista uupuu leijonanosa, enkä saanut sitä edes kopioitua koska sähköt menivät taas. Sosiologian koealueen oli taas joku pöllinyt. Sosiologian opettaja ei muuten koskaan saapunut paikalle, puhelimitse käski pitää luennon keskenämme ja niinhän me teimme, kaksi esitelmää ja oikein hyvin meni.


Nyt olen taas kämpillä ja vettä ei ole kuin tippa. Ajattelin aamuyhden aikaan mennä hakemaan, jos hyvin käy saan pyykättyäkin. Koko Tansania tuntuu jonottavan meidän tankeillamme. Säiliöauto kävi aamulla, joten lyön vetoa että vesi loppuu ennen iltaa, mutta hyvässä lykyssä auto tulee toisen kerran ennen yötä.

Lueskelen tässä kokeisiin ja odotan iltaa. Ehkä kuitenkin saan jotain matkastakin kerrottua. Lähdimme perjantaina, riksa haki kahden aikaan ja juuri ja juuri ehdimme koneeseen. Liikenneruuhka oli ensinnäkin hirveä, mutta niin oli ajotyylikin. Pelotti melkein. Samoin pelotti lentoyhtiömme PrecisionAir, ei tunnettu turvallisuudestaan. Ehjin nahoin selvisimme Johannesburgiin iltaisella, ja ehjin nahoin myös kotiin samaisella lentoyhtiöllä, vaikka tullessa lensimme myrskyn läpi.


Johannesburgissa kannattaa ehdottomasti yöpyä Gemini-hostellissa, se on epätavallisin hostellikokemnus mikä minulla on ikinä ollut tai tulee olemaan. Viihdyimmekin siellä neljä yötä, kolme mennessä ja yhden tullessa, ja jotenkin onnistuimme jo kantaporukkaan soluttautumaan. Kantaväestö muodostuu 30–70-vuotiaista miehistä, joista taitaa kullakin omalla tavallaan vähän viirata. Maksua piti oikein tyrkyttää, rahastuspuoli ei ollut järin hyvin organisoitu. Ihan hyvin olisi voinut vain unohtaa maksun, mikä ainakin kerran tapahtuikin.


Kauppareissukuskaukset olivat täysin ilmaisia ja ruokaakin sai maksutta yllin kyllin, kun sitä aina joku teki. Minulle ei koskaan selvinnyt, kuka siellä oikein työskentelee ja kuka ei. Moni tuli sinne vain hengailemaan hyvän ilmapiirin takia. Minuutti saapumisemme jälkeen respa käski hypätä autoon ja lähteä ostamaan pizzaa. Pizzat kainalossa palattua kaksi muuta miestä käski hypätä taksiin ja lähteä katsomaan kaupunkia. Kun näiltä reissuilta palattiin, oli kello jo aamukolme ja kaikkien mielestä oli hyvä idea heittää minut uima-altaaseen. Tässä vaiheessa oli jo muutaman kerran käynyt mielessä, ettei ehkä ollutkaan niin hyvä idea lähteä tänne. Tansanian ”pole pole, elä hättäile” -meiningin jälkeen koin kulttuurishokkia yrittäessäni pysyä nöiden temperamenttisten, kimpoilevien ihmisten kyydissä. Tansaniassa ei ole mitään jonotuskulttuuria, mutta odottaminen katsotaan olennaiseksi osaksi elämää. Etelä-Afrikassa jos ei saa tarpeeksi nopeaa palvelua vaikka bensa-asemalla, on täysiin ookoo nousta autosta, karjua hetki raivoaan ja kaasuttaa pois jonnekin, missä bensapojalla on sekä jalat että aivot.


Varoituksen sana Etelä-Afrikkaan lähtijöille: ei Crocs-jalkineita! Niitä vihataan siellä suunnattomasti ja koko matkan ajan sain kuulla niistä. Ihmiset tekivät kaikkensa, että pääsisin eroon niistä. Hukkasin ne monta kertaa: löytääkseni ne jääkaapista, uima-altaasta tai grillistä. Vaikka maan turvallisuustilanne on kuten sanottu kyseenalainen, en missään vaiheessa joutunut pelkäämään tai tuntenut oloani turvattomaksi. Kaikkeen tottuu, ensi kerran jälkeen oli ainoastaan luonnollista sulkea ikkunat ja panna ovet takalukkoon joka kerta liikennevaloihin pysähdyttäessä, tai parkkeerattua huolehtia siitä, ettei mitään ole näkyvillä, toisin sanoen jättää hansikaslokero auki ja ottaa autoradio föliin. Juuri kukaan ei kävele kaduilla, ei ainakaan yksin, mutta kauppareissuillani kohtasin vain tervehdyksiä. Johannesburgissa Aleksandra oli ainoa alue, jonne varoitettiin menemästä. Se on alueen pahamaineisin slummi, johon verrattuna Soweto ei ole mitään. Yöaikaan sinne ei ole kenelläkään asiaa.


En enää ollutkaan ainoa valkoinen, päin vastoin etenkin kauppakeskuksissa mustia oli vain siellä täällä. Lomani oli paitsi ilmaston suhteen nautinnollinen ja rentouttava, myös siinä mielessä että hetken en ollutkaan silmätikkuna ja yleisenä naurunaiheena. Kaikesta rikollisuudesta huolimatta ihmisten keskinäinen luotto tuntuu paradoksaaliselta. Esimerkiksi bussikuksi jätti minut kerran yksin auton luo kauppaan mennessään ja ojensi avaimet minulle. Samoin hostellissa (mutta se olikin Gemini: se painii omassa sarjassaan) respa kertoi, missä turvalokeron avaimet olivat. Ihan kiva, joo, mutta kerrotkos tuon ihan kaikille myös? Viimeisenä iltana Geminissä sain privaattitulishow'n. Yöt ovat siellä pimeitä kuten täälläkin, mutta kaskaat uupuivat ja lämpötila laski lähelle nollaa. Se ei kuitenkaan haitannut; siellä päin maailmaa suihkuissa on kuumavesihana!


Matkakumppanini parani yhdessä päivässä ruokamyrkytyksestä, ja kun hänen isänsäkin oli tullut maahan jo lauantaina, lähdimme roadtripille maanantaina seitsemän aikaan aamulla. Sinä päivänä ajettiin vain 10 tuntia Durbaniin, jossa vain yövyimme Tekwinissä (kuulemma hipein mesta siellä – muuten niin välimerellinen ja tyylikäs kaupunki) ja aamuherätyksen (5:15) jälkeen jatkoimme matkaa, mikä tarkoitti miltei seitsemäntoista tunnin bussimatkaa Port Elizabethiin. Bussikuski oli paitsi hyvä suustaan, myös hurja ajotyyliltään, mitkä kummatkin ominaisuudet saivat mielenkiinnon pysymään yllä koko ajan. Näimme Nelson Mandelan kotitalon, vaikkei hän ollutkaan kotona, ja toinen toistaan kauniimpia vuori-, järvi-, pelto-, merenranta- ja jopa havu- ja sademetsämaisemia. Kyllä siinä vähän hirvitti, kun kuski painoi satanen lasissa vuorenrinnettä ison auton ja peräkärryn kanssa, mutta toisaalta hän oli kuulemma aiemmin ajanut täysperävaunullista rekkaa samoja teitä, joten minibussi oli hänelle pelkkä lelu.”


23.3.2012

Matkakertomus reissusta Etelä-Afrikkaan osa 2


Hyväntoivonniemi on mystinen paikka.

”Pahin vesikriisi takana! Koko Dar es Salaam oli vedettä, pahin tilanne tietysti sairaaloissa. Pumppu hajosi viikko sitten, ja kun sitä yritettiin korjata, se hajosi vielä pahemmin. Meidän tankeillamme oli noin sadan ihmisen jono, ja vesi loppui muutaman tunnin välein. Jonotusaika oli reilusti yli tunnin. Yhtenä yönä valvoin ja odotin säiliöautoa kaksi tuntia, tuloksetta. Luovutin vasta puoli yksi. Viime yönä rupesi yllättäen tulemaan vettä hanoista! Jono katosi saman tien ja sain pestyä homeiset vaatteeni. Pesin kaksi tuntia, eikä tuntunut missään, on sen verran jo lihakset vahvistuneet. Hanavesi loppui alle tunnissa, mutta tankeista kannoin varastot täyteen ja pesin itseni VIHDOIN. Nukahdin lähempänä kahta tyytyväisenä.


Kyllä nyt elämä hymyilee. Tankeilla on vain parin naisen jono kerrallaan. Ensimmäinen koekin on takana, kysymys kuului miten entisiin orjiin yritettiin istuttaa uusia sosiaalisia arvoja ja asenteita palkkatyöhön siirryttäessä ja miten heitä yritettiin painostaa pysymään töissä Sansibarin neilikka- ja kookospähkinäplantaaseilla. Meni olleti aika hyvin.


No niin, jatkoa seuraa. Durbanista Port Elizabethiin kesti jotakuinkin 17 tuntia. Maisemat olivat uskomattoman kauniita, kumpuilevaa vehreyttä ja jyrkkiä vuorenkupeita. Port Elizabethista kaikki sanoivat, ettei siellä kannata kuin nukkua ja niinhän me teimme. Olisimme tehneet niin muutenkin, oli sen verran tiukka aikataulu: 2500 kilometriä ja 8 päivää aikaa, joista yhden jo missasimme sairasloman takia.


Port Elizabethistä oli taas kuutisentoista tuntia bussimatkaa Kapkaupunkiin. Garden Route on yksi maailman kauneimmista teistä. Uskallan veikata, että koko matka rannikkoa pitkin on yksi maailman kauneimmista bussireiteistä. Ikävä kyllä söin liikaa makeaa tauolla, ja päädyin oksentelemaan. Oli erittäin noloa.


Etelä-Afrikassakin on vaikea saada maidotonta ruokaa, vain yksi tarjoilija ymmärsi mistä on kysymys. En tiedä, onko vika englannissani vai onko asia jotenkin totaalisen vieras täällä päin maailmaa. Kaikki tapaavat kuulla milkin meatina tai jotain muuta vastaavaa aina käy.


Kapkaupungin Pöytävuori, 12 apostolia ja Leijonanpää.

Kapkaupunkiin saavuttiin kymmenen-yhdentoista aikaan. Yövyimme Long Streetillä, Kapkaupungin sykkivässä sydämessä. Maltoin tuskin odottaa aamuun nähdäkseni Pöytävuoren! Ja siellähän se tönötti, möhkäle jonka näkemistä olin nyt neljä vuotta odottanut. Minulla oli vakaa aikomus matkustaa Kapkaupunkiin 2008, mutta se hanke meni mönkään. Koko matka oli todellinen unelmien täyttymys. Ja niinhän on minun Tansaniassa asumisenikin, mutta tässä perspektiivissä se on jo arkea. Pöytävuorelle nousimme ja laskeuduimme tylsästi köysiradalla. Heidin isä käveli alas, onkohan vieläkin lihakset kipeänä...? Sitä paitsi oli köysiradallakin omat jännitysmomenttinsa, kun niin korkealle noustiin. Korvat menivät taas tukkoon laskeuduttaessa, kuten koko ajan bussimatkalla Durbanista eteenpäin, kun maisema alkoi olla pelkkää nousua ja laskua.


Meillä kävi tuuri, päivä oli suhteellisen pilvetön ja näkyi todella kauas. Jylhät, uskomattoman kauniit maisemat. Söin strutsivoileivän siellä ylhäällä. Iltaisella vain shoppailtiin Long Streetillä, ja valvottiin myöhään kuten maan tapa on. Seuraavana päivänä vuokrasimme auton. Vuokrausprosessiin meni tuntitolkulla, ja koska emme uskaltaneet jättää autoa yöksi mihinkään, meille tuli lopulta kiire palauttaa auto jo kuudelta. Kukaan meistä kuskeista ei tuntenut oloaan kovin hyväksi vasemmanpuoleisessa liikenteessä ja suuren kaupungin vilkkailla kaduilla, puhumattakaan vuoren rinteillä sateesta liukkailla teillä ja huonossa näkyvyydessä. Sitä paitsi auto oli paska. Vaihdelaatikko oli sökönä, ohjaus puolsi vasempaan ja joka mäkeen meinattiin hyytyä. Ehjin nahoin kuitenkin selvittiin. Ajoimme Hyväntoivonniemelle. Upeat maisemat.


Hyväntoivonniemi

Kiipesin melkein Cape Pointin huipulle (puolen tunnin matka seitsemään minuuttiin:) ennen kuin aika taas loppui ja oli juostava eteenpäin. Boulder's Bayssä näimme pingviinejä (sisäänpääsymaksua ei ole pakko maksaa, sen kuin kävelee pitkin rantaa niitä näkee yllin kyllin ja niiden hajuun ehtii kyllästyä aika nopeasti) ja sitten palasimme jo takaisin. Illastimme hyvin. Tuli vähän liian myöhään valvottua hostellilla rupatellen. Ajattelin jo valvoa koko yön, mutta nukahdin kuitenkin puoli kuusi, herätäkseni tunnin päästä. Olimme saaneet halvat lennot joltain paikalliselta halpalentoyhtiöltä. Matka oli pari tuntia, mutta arvatkaapa oliko kukaan vastassa. Tyhmänä olin uskonut. Taksi saatiin tingattua kuitenkin erittäin halpaan hintaan, mikä juuri lentokentillä on harvinaista.


[---]Seuraavana päivänä oli tarkoitus käydä Apartheid-museossa ja ehkä Sowetossa, mutta kuinka ollakaan – nukuimme kahteen. Päivän sisältö muodostui vain aamu-uinnista, falafel-lounaasta ja epätoivoisesta karkinmetsästyksestä kauppojen sulkemisaikaan. Haikeat jäähyväiset ja kiireellä kentälle. Hyvä, että koneeseen ehdittiin viime hetken tuliaisten ja tax free-palautusten jälkeen. Kone oli etuajassa, ja riksakuski myöhässä, joten Darissa istuimme tunnin rotvallinreunalla aamu puoli viidestä puoli kuuteen. Muezzin lauloi ja aurinko alkoi pikku hiljaa nousta. Menin nukkumaan seitsemältä ja hyvin jaksoin kohta nousta luennoille. Päivä oli kyllä niin hikinen ja kuuma taas pitkästä aikaa ja vessanpyttyjen paskavuori, absoluuttinen vedettömyys ja kaiken, esimerkiksi tietokoneen, toimimattomuus ärsyttivät suunnattomasti. Keskiviikkona helpottaa, sanotaan, ja nyt ollaan jo perjantaissa joten kuten edellä lukee, elämä hymyilee.”



26.3.2012

Arkea tansanialaisella kampuksella


”Viikonloppu meni rauhallisissa merkeissä. Olen jo melkein oppinut olemaan tekemättä mitään. Sain perjantaina käsiini Rosa Liksomin Hytti numero 6:n ja nautiskelen siitä lukemalla hitaasti ja ajatuksen kanssa. Ihanaa lukea pitkästä aikaa suomalaista kirjallisuutta!


Likson on uskomaton kielen käyttäjä: ”Juna kolkutteli tasaista tahtia eteenpäin. Radan reunalla vinoon rysähtäneen talon katolla seisoi vanha mies ja loi lunta. Ruosteinen puro kiemurteli talon takaa läpi valkolumisen aavan ja hävisi herpaantuneen ikimetsän hämyyn. Pian jykevä metsä haukkasi sisäänsä kaiken muun. Joku repi raivoisasti harmonikkaa vaunun toisessa päässä. Junan kolke ja haitarin terävät viiltävät slaavilaiset soinnut vaivuttivat tytön vapauttavaan horrokseen. Hän kuvitteli talvisen maiseman kesäisenä, näki sitruunankeltaisen luonnonniityn, metsän kuuman, sinertävän ääriviivan, auringonlaskun punaamat koivikot, peltojen tummat, viileät varjot ja kiharaisen pienen pilven.”


Kuvassa aito Siperian juna, tosin vuosi on 2014.


Sitä melkein itse tuntee olevansa mukana Siperian junassa. Hajut ja mautkin ovat niin eloisasti kuvaillut, että luulee itsekin ne kokeneensa. Ihanaa. Lauantaina olin niinkin ahkera, että kävin kaupassa ja lounaalla intialaisessa. Lauantai-illalla alkoi tulla hanoista vettä, kyllä nyt on elämä helppoa.


Sunnuntaina kävimme Tansanian kansallismuseossa. Siellä oli muutamia noitatohtorien tarvekaluja ja paljon, paljon, Tansanian ensimmäisestä presidentistä Julius Nyererestä. Hänen koko nimensä titteleineen vie kolme, neljä riviä kuvateksteistä. Niihin oli vain sattunut pieni kirjoitusvirhe: ”..., the first president of Tanzania and the Farther of the Nation,...” siis kansakunnan Piereskelijä.


Lounaan söin libanonilaisessa, jos Dar es Salaamissa haluaa hyvää ruokaa on AlBasha Postassa täydellinen vaihtoehto. Tilasimme taas maidottoman annoksen ja mitä saimme – juustotikkuja. ”Hei, tarjoilija, onks näis juustoo?” ”On!”, sanoi hän iloisesti. Hän hämmentyi kuullessaan, että juusto on maitotuote. Tosin ikävä kyllä Tansaniassa juustot muistuttavat enemmän pyyhekumia, joten ehkei se tullut hänelle mieleen. Muuten lounas oli aivan täydellinen.

Sieltä vyöryimme pedikyyriin. Sekä pedikyristi että tarjoilija muistivat viime kerrasta, joten sain taas nauttia elämäni parasta palvelua. Minut hemmotellaan täällä pilalle.


Yritän lukea kokeisiin. Huomenna on sosiologian koe rasismista ja pari esitelmää ja esseetäkin pitäisi pikku hiljaa valmiiksi saada. On kiva, että on työtä ja arkirutiineja. Vedenkanto on ihan hyvää hyötyliikuntaa, mutta viime viikolla se oli kauhein asia elämässä, koska tankeilla oli toistasataa ihmistä jonossa. Ämpärien värikäs sateenkaarijono jatkui silmänkantamattomiin, siis aivan oikeasti, ja vesi loppui totaalisesti parin tunnin välein. Luulen kuitenkin, että meillä suomalaisilla on helpompaa sopeutua tähän kuin monilla muilla vaihto-oppilailla. Meillä kaikilla on kokemusta mökki- tai partioelämästä, eikä meillä mene heti sormi suuhun. Paikalliset kantavat aina yhden ämpärin kerrallaan, ja kun minulla on aina kaksi koska olisi tyhmää ravata portaita yhden kanssa, herätän hämmästystä – mikä kehonrakentaja! Puhumattakaan siitä, että Heidi raijaa kuutta vesiastiaa kerralla. Se on aina päivän kohokohta: miten mzungu selviää?


Vedenkannossa paikalliset vain puistelevat päätään, mutta pyykinpesuun he ovat aina valmiita puuttumaan. Ei mzungut osaa nyrkkipyykkiä pestä, no ei kai sitten... Minun tietääkseni kukaan meidän kanssa yhtä aikaa maahan tullut ei ole palannut kotimaahan, mutta olen kuullut paljon vaihdon keskeyttäneistä. Yllätyksekseni he ovat olleet suomalaisia. Ei olekaan sisu riittänyt. Etelä-Afrikan vaihtoprojektista pari suomalaista lähti kolmen päivän jälkeen(!) ja pari kahden viikon. Toisilla on kulttuurishokki kestänyt koko maassaolon ajan.


Huonetoverini on kertonut paljon menneiltä vuosilta tarinoita. Eräs jenkki oli vihannut koko vaihtoaikaansa. Rachel oli vahingossa nähnyt postikortin, jota tämä kirjoitti kotiinsa. Siinä hän haukkui tansanialaisia apinoiksi niin ulkonäöltään kuin luonteeltaan. Toinen vaihtari oli tullut kotiin itkien, kun oli tajunnut daladalassa puhuttavan hänestä. Tarina ei kerro, miten pitkään hän maassa viihtyi. Missä tahansa täällä liikkuukin, niin ihmiset tuijottavat ja huutelevat, kuka hyvää ja kuka pahaa. Mitä enemmän swahilia oppii, niin sitä selvemmin tajuaa mitä kaikkea itsestä puhutaankaan. Jos kaikesta ottaisi itseensä, ei täällä selviäisi. Ravintolassa eilen tarjoilijat hoputtivat toisiaan toimimaan vessassa nopeammin, että valkoinen pääsee kuselle. Kun aloin nauraa, he hämmentyivät; mzunguhan puhuu swahilia! Pedikyristi arvosteli jalkojani kavereilleen. Viime kerralla hän kutsui kaverinsa ihmettelemään varpaitani ja siinä istuin näyttelyeläimenä. Tällä kertaa hän vain huolella putsaili ja kehui kaikille, miten mzungun jalat ovat niin ihanat…


Pesutiloissa on viime aikoina ollut kaikkea muuta kuin vettä. Ally meinasi viime viikolla pissata pytyssä olevan rotan päälle ja suihkutiloissa on ollut hiiriä, ilmeisesti myös minun huoneessani kaikenkirjavan ötökkäfaunan lisäksi. Kun kävin ensi kertaa noin viikkoon suihkussa viikonloppuna, nautin suunnattomasti. Pienen pienet asiat riittävät täällä pelastamaan päivän; viileä tuulenvire, nopea suihku tai kylmä Coca-Cola.”



28.3.2012

[Mitä muuta opin Etelä-Afrikassa]


”Etelä-Afrikassa moni tienristeys on täynnä kiviä. Kun joku lähtee matkalle, hän ensimmäisessä risteyksessä nostaa kiven otsalleen ja toivoo siunausta sille, joka risteyksestä on ennen häntä ohi kulkenut ja sille, joka seuraavaksi tulee ohi kulkemaan. Itselleen hän ei toivo onnea; hän luottaa siihen, että edellinen on sen jo tehnyt. Näin me olemme riippuvaisia toisistamme, niin käytännön kuin symbolisellakin tavalla.


Henkiusko elää yhä Afrikassa. Etelä-Afrikassa oli maaseutukylissä yksi tai kaksi pyöreää rakennusta yhtä talokeskittymää kohti. Ne ovat normaalikäytössä, mutta isojen sosiaalisten tapahtumien kuten hautajaisten tai synnytyksen aikaan niihin mennään rukoilemaan esi-isiä, jotka nurkattomissa asumuksissa viihtyvät.”



29.3.2012

Ei sitä kaikkea voi huomata


”Nyt hävettää. Olen asunut huoneessani kaksi ja puoli kuukautta tajuamatta, että parvekkeeltani näkyy meri; Intian valtameri ja Msasanin niemimaa.”


Ihan näin upea näky ei soluni ikkunoista auennut.