• Marja Karttakiituri

Tansanian päiväkirja / helmikuu 2012 osa 2

Updated: Sep 6


Kirahveja Mikumissa.

Tansanian päiväkirja / helmikuu 2012 osa 2

Tansanian päiväkirja jatkuu - luvassa safari Mikumissa.


21.2.2012

"Apina raapii persettään – sellaiset parvekenäkymät täällä. Ja tarantelloja on taas ilmaantunut. Ja tuo raivohullu sammakko ei lopeta konserttiaan kai koskaan?!”


22.2.2012

Sosiologia on mielenkiintoinen oppi-aine


”Sosiologia on ainoa aihe, mikä kiinnostaa minua aivan oikeasti. Kaiken huipuksi opettaja on aivan mahtava. Tiistainakin oli tarkoitus puhua uskonnoista, mutta hän innostui kertomaan (jopa demonstroimaan) Tansanian ja naapurimaiden joidenkin yksilöiden omituisista seksuaalisista mieltymyksistä. Kuka tekee sen koiran, kuka aasin kanssa ja joku jopa kanojen, oli lehdessä lukenut. Vähän aikaa sitten hän kertoi maasaista, jotka katsovat omistavansa kaiken maan, karjan ja ilmeisesti myös naiset. Kuka tahansa maasaimies voi ”lainata” toisen vaimoa, kunhan iskee keihäänsä naisen majan ulkopuolelle. Tietää oma ukko sitten olla ryntäämättä sisään kesken kaiken. Jollei vierailija ole maasai, hän menettää henkensä. [Tapa jäämässä jo historiaan, ja koskettanut vain saman ikäryhmän miehiä.]


Kuulemma täällä on kunnon poppamies tuolla Arushassa päin. Hän tarjoaa juotavaa kupistaan, 25 senttiä, ja tuo ihmejuoma parantaa kaiken syövästä aidsiin. Miehen luo on viikon mittainen jono, hän on tunnettu kautta maan.”



27.2.2012

Morogoro ja safari Mikumissa


Safarilla näkee ainakin seeproja.

”Terveiset keskelta ei mitaan. Olen nettikahvilassa ja kohta aika loppuu, kerron vain pikaisesti etta kivaa on ollut ja vaikka tama on pieni kaupunki maaseudulla eika paljoa tekemista, kuten Lonely Planetkin herjaa, kannattaa taalla kayda. Maisemat ovat ihania, hotellimme on Uluguru-vuoren juurella ja pienen ajomatkan paassa nakee villielaimia. Tassa koneessa ei ole kaikkia kirjaimia, siksi on pakko kirjoittaa, etta nain apinoita (!!), kirahveja ja norsuja. Seka antilooppeja; impaloita ja gnuita. Kerron lisaa myohemmin. Vuorimaisemat, huiput pilvien sylissa ja vehreat laaksot...


Hintataso on niin edullinen, etta nukumme hotellissa, ajelemme takseilla ja syomme hienosti iltaisin. Sadekausi on alkanut, paivittain tulee vetta. Mutta lisaa myohemmin, lahden tasta shoppailemaan ja ottamaan altaalle aurinkoa.”



29.2.2012

Morogoron maasaimarkkinat


Mikumissa on paljon kirahvejakin.

”Palasin eilen Morogorosta – huomatakseni, että joku uppo-outo oli asettunut taloksi huoneeseeni ja lukinnut kaiken mahdollisen! Hän jätti puhelinnumeronsa pöydälle, jotta voisin soittaa ja saada avainten kaksoiskappaleet mahdollisimman pian. Hän ei kuitenkaan jaksanut kiinnostua puhelinsoitoistani tai tekstiviesteistä, ja näin ollen meni viisi tuntia ennen kuin sain puhdasta päälle hikisen ja kuraisen kotimatkan jälkeen.


Tyttö on Etelä-Koreasta, ollut maassa vasta vajaan viikon. Heti ensimmäisinä päivinä hänen huoneeseensa oli murtauduttu ja kaikki arvokas oli varastettu. Nyt oma kämppikseni on karkoitettu kotiin tilanpuutteen takia ja tämä korealainen kämppää hänen sängyssään. Ymmärrän, että murto on ollut vaikea kokemus, mutta nyt hän mielestäni kyllä ylireagoi.


Minä en ole lukinnut mitään, paitsi rahasäilöni. Rachel ja minä olemme tyytyneet vain lukitsemaan ulko-oven pois lähtiessä, ja joskus harvoin yöksi olemme laittaneet sen takalukkoon. Nyt tuntuu, kuin olisin vankilassa. Lisäksi hän tuntuu pelkäävän moskiittoja yhtä hulluna kuin varkaita, ja parvekkeen ovi on koko ajan kiinni vaikka sisäilma on hautovan kuumaa ja lisäksi täällä on merkillisiä sanomalehtiesteitä teipattuna ympäri kämppää.


Kaiken huipuksi ymmärrämme toisiamme vielä vähemmän kuin Rachelin kanssa. Kummankaan englanti ei ole aivan kohdillaan. Vaikka Rachelillä on ässävika ja hän tansanialaisittain usein sekoittaa ärrän ja ällän, on meillä kuitenkin vähemmän kommunikointiongelmia. Paitsi että minulla on jo ikävä vanhaa kämppistä, olen pahoillani hänen puolestaan, sillä hän ei halunnut lähteä kotiin vaan pysyä täällä ystävien luona ja hioa kandidaatintyötään, jonka deadline on jo ovella. Uusi kämppis sanoi, että hänen huoneensa oven korjaaminen kestää vain pari päivää, mutta hän ei ole vielä ollut tarpeeksi kauan Afrikassa. Heidin huoneeseen kesti puolitoista kuukautta saada kattokoukku moskiittoverkolle. Ensin valiteltiin rahan puutetta, ja sitten tekosyyt alkoivat haista jo toden teolla – remonttimiehellä oli yllättäviä perhevaikeuksia ja niin edelleen...


Kampuksella on nyt meneillään kunnon ryöstö- ja murtoaalto. Aseellisia ryöstöjä kuuluu tapahtuneen jo monelle aivan tässä nurkillakin ja asuntolakaan ei tunnu enää lintukodolta. Yksi jos toinenkin on huomannut tavaroitaan varastetun, jopa rintaliivit kelpaavat pyykkinarulta mukaan! Joku on herännyt yöllä siihen, että tuntematon ihminen hiippailee yöllä huoneessa. En enää yhtän ihmettele, miksi lukutaukolomalle lähteneet paikalliset ottivat kaiken mukaan, jopa ruokaöljysangoista tehdyt ämpäritkin. Kuultuani näistä ajattelin alkaa laittaa oven yöksi takalukkoon, mutta nyt ei tarvitse enää itse siitä huolehtia, kun tämän uusi huonetoverini lukitsee kaikkea maanisesti. En silti osaa pelätä, vieläkään. Piilotelen kyllä isompia rahasummia vaatteiden alle, mutta tarpeeseensa nämä rosvot vievät, he ovat omalla tavallaan aika säälittäviä hahmoja. En silti rupea sossutäteilemään, ennemmin koen vihaa. Tiedän vain, että rosvojenkin kanssa voi täällä neuvotella, moni on pyytänyt ”vippiä” juuri ryöstetyistä rahoista esimerkiksi kotimatkaa varten. Racheliltä kerran kysyin, onko raiskaus varteenotettava vaara täällä. Hän oli sitä mieltä, ettei. Kyllä täällä silloin tällöin raiskauksiakin tapahtuu, mutta omaisuudestaan täällä ennemmin pääsee eroon.


No niin, sitten Morogorosta. Lähdimme perjantaina maaseutukaupunkiin neljän tunnin ajomatkan päähän. Bussi maksoi kolme euroa 25 senttiä. Morogoroon saavuttua oli jo aivan pimeää. Se hotelli, mistä meillä oli varaus, ei vastannut odotuksia ja seuraava oli täynnä, mutta kolmas kerta toden sanoo. Hinta oli yöltä 12,5€ ja siihen sisältyi aamiainen, liinavaatteet ja upea näkymä. Hotelli on Uluguru-vuoren juurella. Koko alue on kaunista vuoristoseutua, vuorenhuiput jatkuvat pilvien yläpuolelle ja horisonttiin jatkuu uusia ja uusia sinisinä häilyviä vuoria. Monet lähtivät vaeltamaan, mutta minua laiskotti:) Lähettyvillä oli neljäs hotelli, jossa tuli käytyä miltei päivittäin syömässä hyvää ruokaa. Muuten hyvän ruoan löytäminen tuotti kieltämättä vaikeuksia... Tai pitäisikö sanoa hygieenisen ruokapaikan... Kauheisiin vessoihin olen jo tottunut, mutta kun haisevassa ruokalassa kärpästen ja muiden elukoiden keskellä saat lautasellisen ruskeaa mössöä ja tahraisen lusikan käteen, on mahdollista että ruokahalu katoaa kokonaan...


Lauantaina matkasimme maasaimarkkinoille. Olemme tavanneet Morogoron suomalaistytöt sattumalta Darissa: kysyimme tietä kahdelta rastalta, ja vähän ajan päästä tapasimme heidät uudestaan neuvomassa tietä kahdelle vaalealle tytölle. Rastat huusivat meidän peräämme, että täällä on lisää suomalaisia! Kolmas Morogorossa tapaamamme suomalaistyttö taas oli tavannut edellä mainitut suomalaiset Sansibarilla festivaaleilla. Hän on Sansibarilla koulussa työharjoittelussa, muut Morogorossa kehitysvammaisten lastenkodeissa.


Daladala markkoinoille oli tupaten täynnä. Auto ei ollut minibussi kuten Darissa, vaan Volkswagen paku. Siihen meni 22 ihmistä ja sitten sisään ruvettiin tunkemaan auton- ja pyöränrenkaita, kahdenkymmenen viiden kilon jauhosäkkejä, pahvilaatikoita, bensakanistereita ja vesiämpäreitä. Loppuviimeksi olin niin ahtaasti istumassa, että vain päätä pystyi liikuttamaan. Oikeanpuoleinen mies nukkui minua vasten, vasemmanpuoleinen situi puoliksi pahvilaatikolla ja puoliksi sylissä ja jalat olivat jauhosäkin päällä. Maasaimarkkinoilla olimme vain hetken, en ostanut mitään.


Suomalaistyttöjen maasaiystävä kutsui meidät kotiinsa, ja siellä istuimme puun alla maasaikraalissa savimajojen, lehmäaitauksen ja vuohien keskellä. Yhteistä kieltä ei juuri ollut, mutta hyvin tulimme juttuun. He sovittivat meille maasaiden perinteisiä asuja ja tarjosivat ruokaa. En pystynyt täysillä nauttimaan ugalista ja pinaatista, sillä paitsi siihen ruokaan lisättiin vuohenmaitoa, söimme samasta kiposta vain vedellä pestyin käsin. Koko päivä oli kosketeltu likaisia seteleitä ja käyty jos jonkinlaisissa vessantapaisissa... Lisäksi ugali oli polttavan kuumaa syödä käsin. Herätimme epätoivottua huomiota, kun välistä pääsi: ”Auuh, kuumaa!” ja ”kuuma” tarkoittaa täällä naisen sukupuolielimen rumaa nimeä... Kokemuksena vierailu oli ainutlaatuinen, vaikka välistä joutenolo pitkästytti.


Mitään modernin maailman muistomerkkejä ei ollut näkyvillä maasaikylässä. Takaisin tullessa daladalaan ahtautui noin 35 ihmistä. Seison aivan puristuksissa enkä löytänyt sijaa päälleni. Niskani oli 45 asteen kulmassa jonkun käsivarren alla. Vastapainoksi menimme illalla oikein taksilla syömään hienoon hotelliin ja takaisin. Aamuherätys oli neljätä. Kaverin kaveri oli luvannut tulla hakemaan viideltä, jotta näkisimme leijonan, kaverin kaverin kaverin autolla. Arvatkaa vaan tuliko. Pääsimme lähtemään vasta kuudelta, ja tyyppi ajoi vielä ylinopeutta ja pisti meidät maksamaan sakot. [---]


Vain kissaeläimet ja sarvikuono jäivät puuttumaan.

Jo ennen Mikumin kansallispuiston portteja näimme ensimmäiset eläimet, kirahavin keskellä tietä aivan ensiksi. Sittemmin oli norsuja, impala- ja gnuantilooppeja, seeproja, apinoita, villisikoja, puhveleita ja virtahepoja. Oli mahtavaa nähdä nuo kaikki luontodokumenttieläimet luonnossa. Kissaeläimet ja sarvikuonto jäivät vain puuttumaan. Kävimme syömässä muualla ja palasimme vielä illansuussa etsimään leijonaa, mutta tuloksetta.


Oli hauskaa, että kaikki viisi tyttöä autossa olivat suomalaisia, kaikki randomisti tavattuja, ja kuski oli asunut Suomessa. Hän kertoi kokemuksiaan esimerkiksi ruoanetsimisen vaikeudesta. Aika hauskaa oli se, että joku oli tavannut paikallisen, joka kertoi hyvin tarkkaan Helsingin Kallion maamerkeistä (lue: baareista), kuinka niihin pääsee, millä ratikalla ja mikä on lähellä Karhupuistoa ja niin edelleen. Hän ei ollut koskaan käynyt Suomessa, ilmeisesti joku koti-ikävää potenut oli kertonut noin yksityskohtaisesti kotikaupungistaan!


Norsu voi olla aggressiiviinenkin.

Maanantaina muut lähtivät lastenkotikierrokselle, mutta koska en niin välitä lapsien kanssa leikkimisestä, jäin kaupunkiin. Poltin itseni altaalla. Sain aurinkolasien kuvat otsalleni, noloa. Olin ainoa asiakas sameavetisellä altaalla viiden miehen palveltavana. Olin monessa paikassa ainoa asiakas, ja siinä tuntee olonsa välillä vähän vaikeaksi. Jouduin myös polkupyöräkolariin, söin jotain mikä hermostutti vatsaani (en kuitenkaan saanut ruokamyrkytystä kuin nyt neljällä kaverillani on enkä parasiittia, joka on yhdellä ainakin... Lisäksi yksi vaihto-oppilas sai hennatatuoinnista myrkytyksen, yksi kaatoi kiehuvaa vettä jalalleen ja yhdellä on kaksi mangomatoa...), kadotin 200 euroa automaatilla eikä korjaaja ollut tullut laittamaan hotellihuoneen ilmastointia. Meillä ei myöskään ollut parvekkeelle ovea, sinne piti kiivetä ikkunasta.


Näyttää siltä, että sitä kahtasataa euroa ei ole veloitettu tililtäni, onneksi. Automaatti lupasi sen antaa, muttei antanutkaan. Tätä sattuu jatkuvasti. Kaikki konttorit olivat jo kiinni, mutta paikallisten avulla sain löysin yhden pankkivirkailijan kotimatkallaan ja hän antoi kirjallisen tositteen epäonnistuneesta nostosta, joten ei huolta enää. Pikkuisen kun puhuu swahilia ja hymyilee päälle, melkein kaikki selviää, yleensä. Kama Mungu akipenda = jos Jumala suo, ja hakuna matata = ei hätää.


Illalla söimme hienossa ravintolassa. Menimme syömän pizzaa, mutta he suostuivat tekemään vain kaksi pizzaa kerrallaan, joten jäin pizzatta. Muutenkaan ravintolassa ei ollut kai puoliakaan menun ruoista, yllätys yllätys. Henkilökunta oli ystävällistä, paitsi että he aina nauravat, kun kertoo ruoka-allergioistaan. Tosin naurukin on parempi kuin epärehellisyys. Monissa paikoissa kun kysyy epäilyttävästä annoksestaan: ”Onko tämä kermakastike?”, on vastaus myöntävä. Sitten kun jatkaa, että mitä ihmettä, minähän tilasin maidottoman annoksen, on vastaus että ei, ei siinä ole kermaa eikä maitoa. Ota siitä selvä.


Tiistaina lähdimme kotia kohden ja ehdimme iltaluennoillekin vielä. Neljä tuntia meni taas ilman kovaa pissahätää. Tutustuin vieruskumppaneihin ja napostelin eväitä, siinähän se aika kului. Olen jo tottunut tähän aggressiiviseen tyrkyttämiseen bussiasemilla, mutta silti saapuminen Dariin oli hämmästyttävä kokemus, kun bussifirmojen edustajat rupesivat hakkaamaan toisiaan kilpaillessaan huomiostamme, vaikkemme olleet edes menossa minnekään vaan palaamassa. Taksikuskit riuhtoivat laukkuja ja puristivat kädestä niin lujaa, että sattui. Ärsyttää tuo käsivarresta reuhtominen ja muu väkivalta:) Ihmettelen ennen kaikkea sitä, miten kaikki muistavat nimeni. Täällä Dar es Salaamissa tapaan jo koko ajan ihmisiä, jotka huutavat Mariamu, Mariamu, ja minulla ei ole mitään muistikuvaa koskaan tavanneenikaan heitä... Toisekseen ihmettelen, miksi puhelinnumeroa kysytään silloinkin, kun yhteistä kieltä ei ole. Aika kuivia puheluita niistä tulisi; halloo, halloo, halloo... Selvisi Morogorossa sekin, miksi niin monet miehet tuijottavat jatkuvasti kännykkäänsä. Pornohan siinä näytöllä pyörii... Nyt lähden luennolle, sitten kauppaan ja sitten on hirveä pyykki. Minulla ei ole enää juuri mitään puhdasta päällepantavaa. Karkauspäivä, mutten ole saanut hankituksi yhtään hamekangasta...”