• Marja Karttakiituri

Etelä-Afrikasta Sambiaan maitse - muistoja Zimbabwesta, Sambiasta ja Botswanasta

Updated: Dec 1, 2019


Victorian putouksilla näkee parhaimmillaan 12 sateenkaarta yht'aikaa.


Jos haluatte tietää, millaisia pitkän matkan bussireissut Afrikassa ovat, kannattaa lukea Juha Vakkurin kirjoja – esimerkiksi Afrikan ympäri. Hänen kuvauksensa täyteen ahdetuista pakettiautoista, hengenvaarallisista ohituksista, ahneiden poliisien pitämistä tietulleista ja ruosteensyömistä mäkilähtöautoista ovat kerta kaikkiaan herkullista luettavaa. Samalla kertaa jutut ovat niin tuttuja ja todenmakuisia, että rinnassa syttyy kaipaus tuota sekasortoista, epäjärjestelmällistä ja silti kaikessa kaoottisuudessaan niin toimivaa ja kiehtovaa mannerta kohtaan. Osaisinpa minkäkin kirjoittaa yhtä eloisasti.


Lue lisää Vakkurin kirjasta blogiartikkelistani.

Juha Vakkurin eloisaa tekstiä Afrikassa matkaamisesta on ilo lukea.

Minibussiin mahtuu sekin, minkä et olisi uskonut sinne mahtuvan


Varsinkin Itä- ja Länsi-Afrikan liikennekulttuuri on ensikertalaiselle suuren ihmetyksen aihe. Ilman aikatauluja (ja usein myös ikkunoita, jarruja tai iskunvaimentimia) kulkevat pakettiautot saattavat vaihtaa lennosta määränpäätä. Aina on tilaa yhdelle, vaikka tämä ei käyttäisi Rexonaa. Minibussi on siis pakettiauto, mihin mahtuisi oikeasti 12 ihmistä, mutta tämä joukkoliikenneväline ei hievahdakaan, ennen kuin ainakin parikymmentä ihmistä ostoksineen, kanoineen ja vuohineen on saatu lastattua sisään. Katolle laitetaan isommat matkatavarat, kuten polkupyörät, patjat, jauhosäkit ja hellat.


Minä olen matkustanut näillä enemmän tai vähemmän toimivilla minibusseilla ainakin Gambiassa (missä niitä kutsutaan gelli-gelleiksi), Tansaniassa (dala-dala) ja Keniassa (matatu). Matka Victorian putouksille suoritettiin kuitenkin höyryjunalla sekä

Greyhoundin tasokkaalla bussilla, eli ihan oikealla linja-autolla. Matkan oli tarkoitus kestää 12 tuntia, mutta todellisuudessa tuo noin 860 kilometrin matka kesti paljon, paljon pidempään. Meni noin 17 tuntia, ennen kuin olimme saapuneet Bulawayoon. Tällä hetkellä hinta tuolle matkalle näyttäisi olevan noin 30 euroa/suunta. En enää muista, paljonko matka maksoi tehdessämme sen vuonna 2013, mutta uskoisin sen olleen likipitäen sama.


Samalla matkalla 4 maata - Sambia, Botswana, Zimbabwe ja Etelä-Afrikka.

Tuolle puolen Limpopon - ja taas takaisin


Johannesburg on minulle tuttu useammaltakin reissulta. Se on valtava – esikaupungit mukaan lukien siellä asuu noin 8 miljoonaa ihmistä. Johannesburgia pidetään yhtenä maailman vaarallisimmista kaupungeista murha-, raiskaus- ja varkaustilastojensa vuoksi. Kaupunkia on myös tituleerattu maailman epäystävällisimmäksi kaupungiksi.


Väkivaltarikollisuus onkin Etelä-Afrikassa valitettavan yleistä. Esimerkiksi Durban nousi viime vuonna maailman kahdeksanneksi vaarallisimmaksi kaupungiksi Numbeo Crime Indexin vertailussa. Rikkaiden ihmisten taloja ympäröivät korkeat, piikkilangalla ja lasinsirpaleilla ryyditetyt muurit. Turvallisuusfirmat päivystävät joko etäyhteydellä tai fyysisesti paikan päällä, ja niillä on lupa tappaa.


Maailman talousfoorumin vuonna 2017 julkaisemassa The Travel & Tourism Competitiveness Report -raportissa ei kuitenkaan ole mainittu Etelä-Afrikkaa lainkaan – listan vaarallisin maa matkailijoille on Kolumbia. Henkirikosten määrän, poliisiviranomaisten luotettavuuden ja terrori-iskujen todennäköisyyden perusteella kymmenen kohdan listalle ovat päätyneet Afrikan maista Nigeria, Egypti ja Kenia.


Johannesburgissa voi kuitenkin liikkua autuaan tietämättömänä rikostilastoista. Päiväaikaan paikasta toiseen voi liikkua kävellen – ainakin kaupunkialueilla.

Brown Sugar Backpackers on lempihostellini (noin 25 €/2hh) – se on vehreällä rinteelle rakennettu entinen mafiakartano, missä on erittäin ystävällinen henkilökunta ja upea näkymä alas kaupunkiin. Johannesburgissa on paljon nähtävää ja koettavaa.



Vinkit Johannesburgiin

Lue tästä vinkit Johannesburgiin. Käymisen arvoisia ovat esimerkiksi:

- SAB World of Beer on oluen historiasta kertova museo, mikä ei jätä kylmäksi edes heitä, jotka eivät niin välitä oluesta. Museossa ei vain katsella mustavalkokuvia ja lasin takana olevia esihistoriallisia esineitä, vaan astutaan sisään salakapakkaan eli shebeeniin, maistellaan erilaisia oluita ja hypistellään jyviä.


- Apartheid-museo kertoo vuodesta 1948 vuoteen 1991 harjoitetusta rotuerottelupolitiikasta ja sen vaikutuksesta kansaan. Tuona aikana eteläafrikkalaiset eroteltiin valkoisiin, intialaisiin, mustiin ja värillisiin, joista kahdella viimeksi mainitulla oli kaikista huonoin asema, eivätkä he esimerkiksi saaneet käyttää samoja tiloja ja palveluita kuin valkoiset. Museo avattiin marraskuussa 2001, ja on ollut siitä lähtien yksi kaupungin suosituimpia, puhuttelevimpia ja koskettavampia käyntikohteita.


- Jos ei muuta keksi, voi valtavaan Eastgate-ostoskeskukseen jäädä vaikka koko päiväksi herkuttelemaan, katsomaan elokuvia ja halutessaan tekemään edullisia ostoksia, joista saa lentoteitse maasta poistuessaan takaisin arvonlisäveron osuuden.


Matkan tarkoitus oli nähdä Victorian putoukset.

Vuonna 2013 emme viivähtäneet kauaa Johannesburgin sykkeessä, vaan lähdimme jo aamuvarhain Johannesburgin bussiasemalle lähteäksemme kohti Zimbabwea. Bussi tuli pian täyteen zimbabwelaisia, jotka olivat olleet ostoksilla Etelä-Afrikassa. Tuohon aikaan kellään ei ollut varaa ostaa Zimbabwesta mitään – ei meilläkään. Hinnat olivat kohonneet pilviin, eikä tuotteita ollut edes tarjolla. Matkatavaroista veloitettiin niiden painon ja tyypin mukaan. Jääkaappi maksoi tietenkin eniten, mutta paistoöljykanisterit tai viljasäkit sai ottaa mukaan aika huokeasti.


Koko bussimatkan vieressämme istui aina ruoka-aikaan kotona ollut mama, ja tämän keski-ikäinen tytär. Parivaljakko oli oppinut ottamaan evästä mukaan, sillä he söivät valehtelematta koko ajan. Jos ihan tarkkoja ollaan, mama nukahti hetkeksi pimeän tullen, mutta heräsi pian kaivaakseen ruokanyssäkät uudelleen esiin. Mama näytti syövän ainakin keksejä, hedelmiä ja sipsejä, ja huoltoasemilla hän täydensi varastojaan ranskalaisilla ja useilla hampurilaisilla. Ostin huoltoasemalta itselleni suklaata, mitä myyjä ei meinannut suostua myymään, koska tuote oli niin kallis.


Johannesburgista bussi jatkoi matkaa Pretoriaan, ja sieltä Mokopaneen, Nzhelele luonnonsuojelualueen kautta Musinaan, ja aina Limpopo-joelle saakka. Limpopo erottaa Zimbabwen ja Etelä-Afrikan toisistaan. Bussi oli ilmastoitu ja kaikin puolin ehjä, minkä lisäksi matkustajia viihdytettiin Musta ori -elokuvalla ja eteläafrikkalaisella ihmissuhdedraamasarjalla. Kuljettaja pysytteli hereillä kuuntelemalla yhtä ja samaa CD-levyä uudestaan ja uudestaan, ja niin kovalla kuin äänentoistolaitteista irti sai. Maisemissa ei ollut valittamista: vehreät kukkulat, laaksot ja suuret korkeuserot olivat ilo silmälle.


Zimbabwen rajalla oli meneillään täysi kaaos.

Etelä-Afrikan ja Zimbabwen rajalla oli ruuhkaa. Ja kun sanon, että oli ruuhkaa, niin tarkoitan todellista yleisöryntäystä ja valtavaa kaaosta, jossa ei ollut tilaa liikuttaa kuin silmäluomiaan. Jokainen tahtoi hoitaa viisumi- ja tulliasiansa yhtä aikaa. Pekan päiväkirjamerkintä kuuden vuoden takaa:


Tanne saapuminen oli kokemus. Isolla koolla. 12 tunnin bussimatka venahti muutaman tunnin pidemmalle, ja voi sita kansainvalisen festivaalin karkkikauppatunnelmaa rajalla. Auringon laskiessa alkoi raja-aseman toritunnelma! Oikein mistaan ei tuntunut saavan selvaa, ja jos joltakulta kysyi, sai aina eri vastauksen kuin edelliselta. [--- Työntekijät] luotsasivat koko kansaa luukulta luukulle ja valikoivasti nappasivat kateensa jonkin kymmenista tarjotuista passeista.


Vaan selvittiinhan siitakin. Viisumeitamme odotimme luukulla samalla, kun sadat kansalaiset halusivat valttamatta asioida juuri samalla luukulla samaan aikaan. Puolen tunnin (ei niin pitkaan, eh! :)) odottelun jalkeen saimme passimme takahuoneesta takaisin, ja luulimme olevamme valmiit rajanylitykseen. Takaisin bussille siis. Siella hetken norkoiltuamme kanssamatkalaistemme kanssa, huomasin kaikilla olevan kadessaan sininen paperi - jota meilla ei tietenkaan ollut. Eikun selvittamaan tilannetta ja kysymaan apua.

Viisi ihmista, viisi eri vastausta, viisi eri jonoa, ja kolme luukkua myohemmin saimme vihdoin oikean sinisen lomakkeen itsekin kasiimme, jonka taytimme innoissamme ja vasyissamme. Nyt matkaan, eikos!?


No ei.


Parin tunnin odottelun jalkeen tullivirkailija saapui katsastamaan laukkumme. Tama olikin kovin juhlallinen hetki, kun koko bussin vaki odotteli siististi, rauhallisesti, ilman hulabalaloota laukkunsa vieressa tullivirkailija kaydessa kunkin laukun, seka omistajan paperit lapi. Seisoimme kahdessa rivissa, laukut edessamme, ja virkailija kavi riviemme valista, ensin oikealta, sitten vasemmalta, huulta heittaen ja naureskellen..


No. Paastiin rajan yli ilman ongelmia, ja siita sitten muutaman tunnin kuluttua keskiyolla Bulawayoon. Olimme pitkin viikkoa yrittaneet tavoittaa jotakin hostellia Bulawayosta, mutta tuloksetta. Vihdoin rajalla jonottaessamme saimme kiinni Lilyn Lily's Lodgesta, joka lupasi jarjestaa vastaanoton viela puolenyon jalkeenkin. Lie voit uskoa, etta tuo tieto huojensi mielta. Taksimatkan hostellille pitaisi maksaa viitisen dollaria bussiasemalta.


Hieman puolenyon jalkeen saavuimmekin Bulawayoon, ja orastavassa paniikissa kuuntelin bussihenkilokunnan selostusta, etta "varmistakaahan sitten, etta taksissa on vain yksi kuski ja sopikaa hinta etukateen" .. Yritin tunkea sopivaan valiin ulostautuessamme, jotta takseja varmasti riittaisi meillekin. Vaan! Astuin ulos bussista, sytytin tupakan, ja olin jo aloittaa tinkaamisen innokkaan taksikuskin kanssa, kun takaa kuului "excuse me, are you coming from the border? Are you staying in Lily's Lodge?"


Voi sita huojennuksen maaraa. Siina seisoi takana ehka kuusi-seitsemankymppisen oloinen vanha muori valkoisessa paidassaan kuin enkeli. Lily tuli sitten hakemaan! Oli herannut jossain vaiheessa iltaa ja ajatellut, etta taksikuskit varmasti nyhtavat meista viimeisenkin pennin, jos ei noutaisi meita. Ja no, nyt turvallisesti perilla.

/Pekka”


17 tunnin bussimatka päättyi siis viehättävän Lily-rouvan omaan kotiin, mistä hän vuokrasi muutamaa huonetta turisteille. Lily organisoi meille ohjelmaa seuraaviksi päiviksi Bulawayossa ja sen lähialueilla. Opimme, miten tunnistaa rattijuoppo vain vettä nauttineista kuskeista: juoppo yrittää ajaa mahdollisimman suoraan, jotta ei herättäisi poliisien huomiota. Selvä kuski taas väistelee tien kuopia, joten auto kulkee yhtä paljon vasemman- kuin oikeanpuolimmaisellakin kaistalla, ja tarvittaessa pientareella.

Bulawayossa on muun muassa erittäin mielenkiintoinen ja hyvin toteutettu luonnonhistoriallinen museo. Suunnittelin tulevia aktiviteetteja seuraavasti:


Olemme nyt Bulawayossa nettikahvilassa. Kaupungin nimi tarkoittaa teurastamoa. Zimbabwe itsessaan tarkoittaa isoa kivitaloa. Kohta menemme katsomaan sanien kalliomaalauksia ja huomenna valkoisia virtahepoja. On joku Unescon maailmanperintokohde se. Maksaakin kauheasti. Sitten putouksille hoyryjunalla makuuvaunussa!”


Valkoisilla virtahevoilla tarkoitin tietenkin valkoisia sarvikuonoja, toiselta nimeltään leveähuulisarvikuonoja tai isosarvikuonoja. Yllättävintä oli, että me itse asiassa näimme tällaisen, hyvin harvinaisen sarvikuonon – ja vieläpä poikasen kanssa! Aktiivisen ja onnistuneen suojelutyön ansiosta etelänleveähuulisarvikuonojen kanta on saatu toipumaan. Niitä elää tällä hetkellä noin 11 000 eri puolilla eteläistä Afrikkaa. Sen sijaan zairenleveähuulisarvikuonoja on jäljellä enää kaksi naarasta, joten on vain ajan kysymys, koska tuo laji on hävinnyt maapallolta kokonaan.


Matobon kukkulat ovat UNESCO:n maailmanperintökohde.

Bulawayosta on noin tunnin ajomatka Matobon kukkoloille, mikä on ollut UNESCOn maailmanperintökohde vuodesta 2003. Alueella voi nähdä mustakotkien ja leveähuulisarvikuonojen ohella myös leopardeja ja muun muassa paviaaneja. Matopos tarkoittaa kaljupäitä, ja niiltä nuo pyöreät kalliopaadet näyttävätkin.


Matobon alueella on kalliomaalauksia ajalta noin 11 000 eKr.


Cecil Rhodesin (1853–1902) hauta.

Erään kukkulan laella on Cecil Rhodesin (1853–1902) hauta. Tätä englantilaista, varsin nuorena kuollutta liikemiestä pidetään Rhodesian tosiasiallisena perustajana. Aikoinaan hän oli – timanttikaivoksilla rikastuttuaan – yksi maailman varakkaimmista miehistä.

Rhodesia oli nykyisen Zimbabwen nimi vuosina 1965–1980. Tuota ennen alueesta käytettiin nimeä Etelä-Rhodesia, ja se oli Yhdistyneiden kuningaskuntien siirtomaa.


Matobon karunkaunis luonto pysäyttää.

1980-luvulla Robert Mugaben hallitus pakkolunasti valkoisten maat, ja valtaosa (yli 90 %) valkoisista muutti maasta pois. Rhodesian viimeisistä vuosista on kertonut eloisasti muun muassa Alexandra Fuller (Ei hunningolle tänään. Afrikkalainen lapsuuteni). Sotilaiden, väkivaltaisuuksien, matojen ja äidin alkoholismin leimaama lapsuus on antanut kirjailijalle ainutlaatuisen elämänpolun ja -asenteen, lahjakkaasta tarinankerronnasta puhumattakaan.


Lue Fullerista ja hänen kirjastaan lisää blogiartikkelistani.


Zimbabwen luonto jäi mieleen.

Bulawayosta pääsee Victorian putouksille höyryjunalla, vaikka Lonely Planet kehottaa kaikkia omasta hyvinvoinnistaan huolehtivia valitsemaan samanhintaisen, mutta puolta nopeamman ja miellyttävämmän bussin. Pakkohan meidän oli valita höyryjuna – ja pakkohan se on mainita, että kovilla lavereilla ei tullut juuri nukuttua, varsinkin, kun juna pysähteli nytkähdellen vähän väliä. Jokaiseen liikkellelähtöön kuului samanlainen rytkytys ja kimeä junanpillin vihellys. Eväänä meillä oli KFC:n vettyneitä kanahampurilaisia, ja vesikin loppui kesken.


Victorian putousten pauhun sanotaan kuuluvan lentokoneeseen asti.

Junamatka kulki halki Hwangen kansallispuiston, mutta emme nähneet yhtään eläintä ennen pimeää. Pekka kirjoitti perille päästyämme:


”Vihdoin putouksilla 15 tunnin junamatkan jalkeen. Juna oli kokemus itsessaan; ahdasta, paskaista, hurmaavaa ja upeat maisemat! Putouksille paasee ainoastaan yojunalla, joten paatettiin Marjan kanssa repaista ja elaa herroiksi. Maksoimme kaksi dollaria ylimaaraista makuuvaunusta ykkosluokassa, ja saimme jopa koko vaunun ainoan privaattihytin. Mikapa siina piereskellessa.


Naapurit tosin kuulivat niista jokaisen.


Aanieristysta ei junassa ollut nimittain nimeksikaan, ja hyttiin kuului naapurien kuiskailut, ruumiin toiminnot, seinan takana olevan Kaymalan (isolla Koolla, ovessakin jopa luki 'lavatorium') aanet, seka .. no.. Aivan kaikki. Vaan olipa tosiaan nakymat. Tahtitaivasta vasten piirtyvat Zimbabwen kuivat tasangot, auringonnousu luonnonpuiston ylle, paviaanit ja sellaiset avautuivat mukavasti suoraan avoimesta ikkunasta.”


Victoria Falls elää turismista.

Victoria Falls on puhtaasti turismin varassa toimiva pikkukaupunki, jossa ei pidä kävellä yöllä. Ajattelimme varoituksen johtuvan taskuvarkaista, kuten niin monessa muussakin paikassa ympäri maailmaa. Kyse ei kuitenkaan ollut varkaista, vaan leijonista ja norsuista. Norsunkakkaa löytyi aivan kaupungin, eli muutaman liike- ja hotellikiinteistön kattavan maapläntin, rajalta.


Big Tree, vanha zimbabwelaisten ja sambialaisten kauppapaikka.

Kun teimme päiväkävelyn Big Treelle eli vanhalle zimbabwelaisten ja sambialaisten kauppapaikalle, meitä vastaan tuli kaksi norsua. Big Treetä vahtiva poliisi piti naarasnorsua aggressiivisena, ja siltä se totta vieköön näyttikin keskellä tietä hievahtamatta seistessään ja meitä toljottaessaan. Koska norsu ei tahtonut päästää meitä jatkamaan matkaamme, pakotti poliisi noin tunnin päästä ohiajaneen turistibussin ottamaan meidät kyytiinsä. Saksalaisten turistien pirtaan tämä ei sopinut. He nurisivat, ettei pidä matkustaa Afrikkaan, jos pelkää norsuja.


Victorian putouksia voi ihailla sekä Sambian että Zimbabwen puolelta.

Victoria Fallsissa pääsi näkemään myös virtahepoja, krokotiileja, paviaaneja ja villisikoja. Budjettiimme sopiva hostelli oli Shoestring (13€/naama), kun taas toisessa ääripäässä oli tarjolla Victoria Falls Safari Club (missä kävimme auringonlaskudrinkeillä) - alkaen 564 €/yö, tai Victoria Falls River Lodge, alkaen 474 €/yö (all inclusive). Näiden kahden hotellin välillä kulki ilmainen shuttle-bussi, jonka matkustajat pitivät kyydistä nousevaa ja supermarketissa piipahtaa aikovaa pariskuntaa hullunrohkeina kaistapäinä.


The Victoria Falls Hotel on the paikka käydä iltapäiväteellä ja kuunnella samalla putousten jyrinää. Yöpyä ei ehkä kannata (yli 440 euroa yö).


Mosi-oa-Tunya on UNESCOn maailmanperintökohde

Mosi-oa-Tunya eli Victorian putoukset on niin ikään UNESCOn maailmanperintökohde. Putous on leveydeltään noin 1600 metriä, ja korkeuttakin on 107 metriä. Ensimmäinen eurooppalainen kävi paikalla 1855, ja 1905 putousten yhteyteen rakennettiin näköalasilta. Siltaa pitkin kuljetaan nykyään Sambiaan, tai tekemään hurjia benji-hyppyjä tyhjyyteen.


Chobessa asuu noin 11 000 elefanttia.

Ennen kuin vaihdoimme jalkaisin maata, vierailimme myös Botswanassa Choben kansallispuistossa, missä arvioidaan asustelevan jopa 11 000 elefanttia (11 000 tuntuu olevan tämän artikkelin kantava luku…). Chobessa näimme myös virtahepoja, kirahveja ja kaiken sorttisia antilooppeja. Koko päivän retki ruokineen (antilooppia) oli muistaakseni noin 50 euroa.


Päiväretki Chobeen ei tule kovin kalliiksi.

Sambian puolella on niin ikään hyvä luonnonhistoriallinen ja antropologinen museo, Livingstone Museum, ja yösija löytyy noin 13 eurolla, esimerkiksi Jollyboys Backpackers-hostellista.


Chobessa näkee monia muitakin villieläimiä kuin afrikannorsuja.

Paluumatka oli pitkä, mutta Livingstoneenkaan ei ilmeisesti haluttanut jäädä:


Kyyti tulee hakemaan noin puolen tunnin kuluttua. Edessa on yli 30h kotimatkia, josta lentoja 26h ja yli (---) Sambia oli positiivinen yllatys, koska se on huomattavasti Zimbabwea halvempi, mutta tama kaupunki (Livingstone) on suoraan sanottuna tylsa.


Paluumatkasta teki entistä pidemmän se, että Suomen lento oli peruutettu, ja jouduimme odottamaan Lontoossa melko pitkään. Nämä ovat niitä matkustamisen varjopuolia, joista ei lie koskaan päästä eroon.


Seuraavan kerran matkasimme eteläiseen Afrikkaan vuonna 2016 – tästäkin Coast to Coast -reissusta on varmasti tulossa juttua!


***Tekstissä mainoslinkkejä ***